Suomen lippulaki (380/1978) ja valtioneuvoston asetus (383/1978) määrittävät viralliset liputuspäivät tarkasti. Pakollisia liputuspäiviä on kuusi: kalevalanpäivä, vappu, äitienpäivä, puolustusvoimain lippujuhlan päivä, juhannuspäivä ja itsenäisyyspäivä. Lisäksi lippu nostetaan vaalipäivinä ja presidentin virkaan astumisen päivänä. Menettely on koko maassa yhtenäinen eikä tulkinnanvarainen.
Pride-liputukselle ei ole vastaavaa oikeusperustaa. Se ei perustu lakiin, asetukseen eikä mihinkään muuhun viranomaisvelvoitteeseen. Kun kunta nostaa sateenkaarilipun salkoon, kyse on puhtaasti poliittisesta valinnasta, ei velvollisuudesta.
Eurajoki, Kajaani ja useat muut sanoivat ei
Eurajoen kunnanhallitus äänesti asiasta selvin luvuin: 7–1 Suomen lipun puolesta. Kunnanviraston lipputangossa liehuu pride-päivänäkin kansallislippu. Varsinais-Suomessa Aura, Lieto, Loimaa ja Paimio ovat tehneet saman ratkaisun. Kajaani on linjannut, ettei kaupunki liputa raitalipulla.
Kouvola on löytänyt välimuodon: kaupunki ei enää itse järjestä pride-liputusta, mutta ulkopuoliset voivat anoa lupaa tilapalveluilta. Päätös siirtää vastuun kaupungilta yhdistyksille, mikä on periaatteessa oikea ratkaisu.
Savonlinnassa päätös kärjistyi oikeusprosessiksi. Kaupunginhallitus päätti liputtaa niukalla enemmistöllä, ja päätöksestä valitettiin hallinto-oikeuteen. Kiistan sivujuonteena syntyi rikosepäily Suomen lipun häpäisemisestä. Syyte peruttiin viime hetkellä.
Tähän suuntaan asiat menevät, kun selkeää linjausta ei ole. Rutiininomaisista kuntapäätöksistä tulee oikeudellisia prosesseja.
Tympeää signalointia
Pride-lippu ei ole kansallissymboli. Se ei edusta kaikkia suomalaisia. Se on tietyn poliittisen liikkeen tunnus — samoin kuin minkä tahansa aatteellisen yhdistyksen tunnukset.
Kukaan ei vaadi, että kunnanvirastot liputtaisivat partiolipuilla tai että kaupungintaloilla olisi urheiluseuran värit. Asiaa pidettäisiin absurdina. Pride-lipun kohdalla sama logiikka on kuitenkin unohdettu tai tietoisesti sivuutettu.
Suomen lipulla on lain takaama erityisasema, koska se symboloi valtiota ja kansakuntaa kokonaisuutena. Pride-lipulla ei ole eikä voi olla vastaavaa asemaa.
Sen nostaminen julkiseen salkoon ei ole neutraali teko. Se on julkishallinnon kannanotto yhden aatteellisen liikkeen puolesta – ja samalla tympeä signaali niille kansalaisille, jotka eivät liikkeen sanomaa jaa.
Painostus on systemaattista
Pride-liputus ei ole jäänyt pelkäksi paikallispoliittiseksi kysymykseksi. Siitä on tullut vihervasemmiston politiikanteon väline: kunnat, jotka kieltäytyvät, leimataan syrjiviksi tai takapajuisiksi. Asiaa käsitellään julkisuudessa niin kuin liputtamatta jättäminen olisi ihmisoikeusloukkaus, vaikka todellisuudessa kyse on siitä, että kunta noudattaa lippulain logiikkaa.
Perussuomalaisten kansanedustajat Pekka Aittakumpu ja Onni Rostila ovat vaatineet myös valtionyhtiöitä lopettamaan pride-aktivismin. Kirjallisessa kysymyksessä eduskunnalle he totesivat, että ”on käsittämätöntä, että valtionyhtiöt liputtavat ja rahoittavat poliittista aktivismia.” Sama periaate koskee kuntia.
– Pridestä on tullut osa vihervasemmiston poliittista autoritarismia, Rostila sanoo.
– Sillä pyritään pakottamaan kaikkia omaksumaan vihervasemmiston symboliikkaa.
Yhtenäinen linja puuttuu
Virallisissa liputuspäivissä jokainen kunta noudattaa samaa lakia. Pride-liputuksessa yhteistä sääntöä ei ole: yksi kunta liputtaa, naapuri ei, ja päätöksen tekee kulloinkin eri toimielin eri perusteluilla. Juuri tämä kirjavuus osoittaa, ettei kyse ole vakiintuneesta käytännöstä, vaan vuosittain toistuvasta poliittisesta paineesta.
Julkishallinnon tehtävä on palvella kaikkia kansalaisia tasapuolisesti. Kun viranomainen nostaa poliittisen liikkeen symbolin salkoon, se valitsee puolensa – ja samalla viestii niille kansalaisille, jotka liikkeen sanomaa eivät jaa, että julkinen tila ei ole heidän.
Puolueettomuuden pitäisi olla julkishallinnon velvollisuus. Sateenkaari-intoilussa tämä perusperiaate on monissa kunnissa sivuutettu.