Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio yrittää irvailla uusimmassa kolumnissaan (1.2.) valtionvarainministeri Riikka Purralle, joka on taas kyseenalaistanut maahanmuuton väitettyjä taloudellisia hyötyjä. Helsingin Sanomien maahanmuuton hehkutuksessa pyörii jälleen sama levy puolitotuuksia, joissa olennainen on jätetty sanomatta.

Paavo Rautio nostaa esiin Tilastokeskuksen eläkkeellä olevan tutkijan Pekka Myrskylän hehkutuksen siitä, että työllisyyden kasvu nojaa täysin maahanmuuttoon ja että Suomessa on 163 000 työllistä vieraskielistä enemmän kuin vuosituhannen vaiheessa.

Väite varmasti pitää paikkansa, mutta olisiko ollut asiallista nostaa esiin myös se, kuinka paljon työttömiä maahanmuuttajia Suomessa on? Kelan viime elokuussa julkaiseman tilaston mukaan vuonna 2022 vieraskielisiä työttömyysetuuksien saajia oli 81 000, mikä oli neljännes työttömyysetuuksien saajista.

Vuosina 2021 ja 2022 maahan muuttaneiden työllisyysasteen korkeaa tasoa kehutaan, mistä merkkinä nostetaan esiin se, että puolet maahanmuuttajista on ensimmäisenä vuonna töissä. Saavutus ei kuitenkaan ole kovin vakuuttava, sillä työperäisillä maahanmuuttajilla on määritelmällisesti työpaikka heidän muuttaessa Suomeen ja vain puolet maahanmuutosta on siis tällaista.

Työperäistenkin maahanmuuttajien osalta työllisyyttä tärkeämpi kysymys julkisen talouden näkökulmasta on se, tulevatko he palkallaan toimeen ja miten työllisyys, palkat ja tukien käyttö kehittyvät – ei ensimmäisen Suomessa vietetyn vuoden aikana – vaan pitemmällä tähtäimellä.

Totuus on se, että harva työssäkäyvistäkään maahanmuuttajista tulee palkallaan toimeen, sillä työperäinen maahanmuutto suuntautuu valtaosaltaan matalapalkka-aloille. Maahanmuuttoviraston vuosittain julkaistavat tilastot kertovat, että erityisasiantuntijoiksi ei ole maahanmuuttajien joukossa tunkua ja valtaosa tulijoista suuntautuu ammatteihin kuten siivoojiksi, ravintolatyöntekijöiksi ja sairaanhoitajiksi.

Raunio kyseenalaistaa myös väitteen siitä, että maahanmuuttajat kilpailisivat työmarkkinoilla suomalaisten kanssa, sillä maahanmuuton tuoman työvoiman tarjonnan nähdään lisäävän investointeja ja työpaikkojen määrää.

Tämä esitetty väite on osittain totta. Maahanmuuttajat tietysti kilpailevat suomalaisten kanssa työpaikoista ja suomalaisten on vaikea pärjätä kilpailussa ihmisille, joille pääsy länsimaiseen hyvinvointivaltioon on jo palkka itsessään. Ulkomaisen työvoiman tuonti matalapalkka-aloille heikentää myös kyseisten alojen palkkakehitystä entisestään, kun työnantajien ei tarvitse kilpailla työvoimasta paremmilla palkoilla ja paremmilla työehdoilla.

Maahanmuutto toisaalta lisää myös investointeja ja työpaikkoja kahdella tavalla. Ensiksikin kehitysmaista tulevat ihmiset ovat valmiita työhön kuin työhön, joka vain mahdollistaa heidän muuttonsa länsimaahan, joten esimerkiksi Voltin ja Foodoran kaltaiset ruokalähettipalvelut eivät olisi mahdollisia ilman Suomeen ”sisäänheittoammatteina” toimivia aloja.

Toisaalta kaikki väestönkasvu ja maahanmuutto lisäävät investointeja, sillä jokainen uusi asukas tarvitsee asunnon, vaatteet, elintarvikkeita, palveluita jne. Elinkeinoelämälle maahanmuutto on siis mahdollisuus kasvattaa investointeja ja myyntiä tavalla, jossa voitot päätyvät firmoille, mutta maahanmuuton tuomat kulut taas lankeavat taas veronmaksajalle, jotka monissa tapauksissa rahoittavat edellä mainittujen elämiseen liittyvien asioiden ja palveluiden hankkimisen tulonsiirtojen avulla.

Suomalainen duunari ei myöskään pääse käytännössä hyötymään maahanmuuton kasvattamista investoinneista, sillä maahanmuuttoon perustuvasta väestönkasvusta elävä koneisto löytää työvoimansa usein juuri tästä samasta halpatyöhön tottuneesta maahanmuuttajaväestönosasta, jonka kasvu mahdollistaa myynnin lisäämisen.

Lopuksi Raunio esittää tutun väitteen siitä, että maahanmuutto olisi välttämätöntä eläkejärjestelmän rahoitukselle, sillä mm. Eläketurvakeskuksen mukaan maahanmuuton lisääminen hillitsisi eläkemaksujen nostopaineita. Tuttu väite muuta väestöä keskimäärin nuoremman maahanmuuttajaväestön hyvästä vaikutuksesta eläkejärjestelmään ei toimi kahdestakaan syystä.

Ensinnäkin eläkejärjestelmää ei voi tarkastella irrallisena muusta julkisesta taloudesta. Jos vaikka ajatuksellisesti sata ihmistä muuttaisi Suomeen ja heistä kymmenen työllistyy ja maksaa muutaman lantin eläkemaksuja ja loput yhdeksänkymmentä elävät tukien varassa, niin eläkejärjestelmä riemuitsee lanteistaan ja on tyytyväinen maahanmuutosta, mutta samaan aikaan muu julkinen talous valittaa sosiaalimenojen nousevan nopeammin kuin verotulot.

Eli eläkejärjestelmän osaoptimoinnissa kolikon toinen puoli on julkinen talous, jota valtaosa maahanmuutosta rasittaa, sillä tulijat käyttävät enemmän julkisia palveluita kuin maksavat veroja.

Osaoptimointi ei ole myöskään eläkejärjestelmälle itselleen järkevää pitkässä juoksussa, sillä merkittävä osa maahanmuuttajista ei pysty maksamaan omia eläkkeitään ja päätyy takuueläkkeelle, jonka eläkejärjestelmä tulevaisuudessa maksaa – toki tällöin eläkejärjestelmän edustajat voivat huutaa kahta kauheammin maahanmuuton perään, jotta uusilta tulijoita kertyy taas muutama lantti lisää juoksevien eläkekulujen maksuun (ja lisää kuluja tietysti muulle julkiselle taloudelle).

Maahanmuuton hienoutta ei poikkeuksellisesti perusteltu tässä Helsingin Sanomien kolumnissa Fazerien ja Finlaysonien ulkomaisella alkuperällä, mutta muuten argumentit ovat moneen kertaan kuultuja. Suomalaisen yhteiskunnan sairasta tilaa kuvaa valitettavan hyvin se, että puheet maahanmuuton väitetystä tarpeesta tuntuvat vain kiihtyvän sen mukaa miten maahanmuuton ongelmat meillä ja naapurimaissa muuttuvat entistä räikeämmiksi ja maahanmuuton määrän kasvaessa.

Median, etujärjestöjen ja poliitikkojen rummuttaessa maahanmuuton tarpeesta jää monelle tavan kansalaiselle huomaamatta, että maahanmuuton luvut ovat jo nyt järkyttävän suuria. Vuonna 2022 Suomeen muutti kaikkiaan 50 000 ihmistä ja viime vuonna luku ylti jo 72 000 muuttajaan kun parikymmentätuhatta ukrainalaista kirjautui pysyviksi maahanmuuttajiksi.

Helsingin Sanomat, joka hehkuttaa kolumneissaan ja pääkirjoituksissaan maahanmuuton hienoutta, mutta esimerkiksi uutisoi uusimman maahanmuuttotilaston viime viikolla pienellä riviuutisella kohdassa ”lyhyesti”, ei selvästi pysty tarkastelemaan maahanmuuttoa objektiivisesti, mutta tätä kompensoidakseen hyökkää mieluusti Riikka Purran kaltaisia poliitikkoja vastaan, jotka tuovat esiin maahanmuuttoon liittyviä faktoja.

SIMO GRÖNROOS