Halla-aho: ”Venäjän tavoitteet naapuriensa suhteen eivät ole legitiimejä, eikä niistä siksi voi tehdä kestäviä ja oikeudenmukaisia kompromisseja”

Kansanedustaja Jussi Halla-aho (ps.) puntaroi Ukrainan kriisiä ja Nato-kysymystä.

Halla-aho kirjoittaa:

Muutamia henkilökohtaisia ajatuksia Ukrainan kriisiin ja Nato-kysymykseen liittyen:

Monissa suomalaisissa ja eurooppalaisissa puheenvuoroissa korostetaan diplomatian tärkeyttä. Diplomatia on keino sovitella valtioiden ristiin meneviä intressejä neuvottelun keinoin, jotta niitä ei tarvitsisi sovitella aseellisesti.

Diplomatia on kuitenkin mielekästä vain, jos kummankin osapuolen tavoitteet ja vaatimukset ovat jollakin tavalla legitiimejä ja jos niistä voidaan saavuttaa kompromissi, jonka kanssa kumpikin osapuoli voi elää. Tällaisia tilanteita on historia täynnä.

Venäjän tavoitteet naapuriensa suhteen eivät kuitenkaan ole legitiimejä, eikä niistä siksi voi tehdä kestäviä ja oikeudenmukaisia kompromisseja. Kukaan ei uhkaa Venäjää sotilaallisesti, eikä Venäjä siksi voi sinänsä oikeutettuihin turvallisuusintresseihinsä nojaten vaatia naapurimaitaan alistumaan venäläiseen hegemoniaan tai rajoittamaan omaa ulko- ja turvallisuuspoliittista toimintavapauttaan.

Ukrainan tapauksessa ei ole olemassa ratkaisua, joka sekä tyydyttäisi Venäjää että olisi hyväksyttävissä sen enempää Ukrainan oikeutettujen intressien kuin kansainvälisen oikeuden periaatteidenkaan kannalta. Siksi neuvotteleminen on joko turhaa tai täysin moraalitonta.

Venäjälle on luotava vahva intressi olla hyökkäämättä Ukrainaan tai muuallekaan. Hyökkäämisen kynnys on nostettava mahdollisimman korkeaksi.

Venäjälle on luotava vahva intressi olla hyökkäämättä Ukrainaan tai muuallekaan. Hyökkäämisen kynnys on nostettava mahdollisimman korkeaksi. Tähän periaatteeseen perustuu myös Suomen oma ”uskottava puolustuskyky”. Suomen kokoinen maa ei pysty voittamaan sotaa Venäjän kokoista hyökkääjää vastaan, mutta se voi tehdä hyökkäyksestä niin kalliin, että hyökkäykseen ei ryhdytä.

Ei ole realistista olettaa, että Ukraina pääsisi lähiaikoina Naton jäseneksi ja suojiin. Ei liioin ole realistista olettaa, että Nato tai Yhdysvallat ryhtyisivät sotaan Ukrainan puolustamiseksi. Sen sijaan realistista ja tehokasta on auttaa Ukrainaa puolustamaan itseään, esimerkiksi asetoimituksilla, joihin monet länsimaat onneksi ovatkin ryhtyneet. Mitä parempi on Ukrainan puolustuskyky, sitä kalliimmaksi käy invaasio ja sitä pienemmäksi käy invaasion todennäköisyys.

Joka tahtoo rauhaa, valmistautukoon sotaan, kuten jo roomalaiset tiesivät. Yksipuolinen pasifismi palvelee vain sitä osapuolta, joka ei ole pasifisti.

Euroopan historia tarjoaa paljon opetuksia, joihin soisi kiinnitettävän enemmän huomiota. Saksa esitti vuonna 1938 Tshekkoslovakialle hyvin samanlaisia ”oikeutettuja ja kohtuullisia” vaatimuksia kuin Venäjä nyt Ukrainalle. Myös tuolloin muiden maiden suhtautuminen aggressioon ja röyhkeyteen oli haparoivaa, sekavaa ja sinisilmäistä. Myös tuolloin ajateltiin, että rauha voidaan pelastaa myymällä periaatteet.

Heti seuraavana vuonna Suomi pyrki epätoivoisesti hankkimaan ulkomailta materiaalia ja tukea Neuvostoliiton kasvavaa uhkaa vastaan. Moni maa kuitenkin halusi olla ärsyttämättä sen enempää Neuvostoliittoa kuin sen parasta ystävää Saksaakin. Saksa myös aktiivisesti esti asetoimituksia Suomeen, koska sillä oli yhteisiä intressejä venäläisten kanssa. Kuten on tänäkin päivänä.

Nato-jäsenyydestä on käyty vilkasta ja jälkijättöistä keskusteltua Suomessa. Tämä asia olisi kannattanut käydä läpi esimerkiksi 90-luvulla. Mutta koska silloin ilmapiiri ei ollut jännittynyt, aihe koettiin turhaksi, aivan samoin kuin vuotavan katon korjaaminen koetaan turhaksi silloin, kun aurinko paistaa.

On tavattoman naiivia vastustaa Nato-jäsenyyttä sillä perusteella, että ”eihän meitä mikään uhkaa” tai että Nato-jäsenyyden myötä Venäjä kokisi Suomen uhaksi turvallisuudelleen. Eivät Venäjän toimet Ukrainassa tai muilla lähialueillaan johdu siitä, että Venäjä kokisi olevansa uhattu, vaan ne liittyvät Venäjän hegemoniapyrkimyksiin, joiden juuret ja motiivit ovat syvällä historiassa ja psykologiassa.

Toisaalta aivan yhtä sinisilmäistä on kuvitella, että Suomi voisi kävellä Natoon nauttimaan kollektiivisesta turvallisuudesta juuri silloin, kun se meille itsellemme sattuu sopimaan. ”Nato-optio” tällä tavoin ymmärrettynä on itsepetosta, ja siitä puhuminen on vain vakiintunut tapa olla sanomatta juuta tai jaata itse asiaan.

Ja oltiinpa Nato-jäsenyydestä periaatteen tasolla mitä mieltä tahansa, näinä yhteiskunnallisen polarisaation, disinformaation ja hybridivaikuttamisen aikoina jäsenyysprosessi olisi sisäpoliittinen painajainen. Kun vaalitkin vielä lähestyvät ja ne voitetaan tai hävitään desimaaleilla, houkutus repivään irtopisteiden keräilyyn hautaisi alleen pyrkimykset kansalliseen konsensukseen.

Venäläisten maakaupat, Ottawan miinasopimukseen liittyminen ja kiihkomielisen ilmastopolitiikan syventämä energiariippuvuus Venäjästä ovat hyviä esimerkkejä omiin muroihin lorottelusta.

Kansallista turvallisuutta pitäisi ajatella strategisesti, pitkäjänteisesti ja jo hyvän sään aikana. Kuten viisaasti on sanottu, Suomi ei voi maantieteelliselle sijainnilleen mitään. Naapureiden kanssa on tultava toimeen ja muistettava omien voimien rajat. On estettävä sellaisten intressien syntyminen, joita naapurilla olisi kiusaus ryhtyä suojelemaan. Venäjältä muuttaneet kaksoiskansalaiset ovat tällainen intressi.

Edelleen pitäisi olla altistamatta itseään painostukselle, uhkailulle tai voimatoimille ja nakertamatta omia mahdollisuuksia puolustautua. Venäläisten maakaupat, Ottawan miinasopimukseen liittyminen ja kiihkomielisen ilmastopolitiikan syventämä energiariippuvuus Venäjästä ovat hyviä esimerkkejä omiin muroihin lorottelusta.