Pääkirjoitus: Kevät ja hampparit

Kevät. Se on se, jonka pitäisi tuoda muurari, maalari ja hanslankari. Ja hamppari. Niin oli muinaisissa lauluissa. Tänä päivänä hampparit ovat harminamme pitkin kesää, syksyä ja talvea. Eikä kuluvana vuonna ole ollut heistä puutetta.

Syksy toi yhden hampparin torjumaan telakkatilauksia. Ja hyvin tämä torjuikin. Työ- ja elinkeinohamppari Vapaavuori uurasti tauotta ja tupakatta, jotta saisi estetyksi telakan hanslankareiden jättiurakan. Kerran onnistui, onneksi ei kahdesti. Perusteli ilkityötään sanoilla: ”Valtio ei tue tappiollisia liikeyrityksiä”, ja lähti siltä istumalta syytämään valtion rahaa taatusti tappiolliseen Talvivaaraan.

Talvi toi Heidi-hampparin, harmaata taloutta torjumaan. Moitti muiden konnuuksia minkä ehti, huusi nollatoleranssia.

Mutta eipä viitsinyt noudattaa niitä sääntöjä, joita oli ollut itse säätämässä. Vaivalloistahan tuo olisi ollut. Ehkä olisi kuitenkin ollut kaikille parasta, että arvon hampparinna olisi käyttänyt aikaansa niiden velvoitteiden täyttämiseen, joita oli sälyttänyt muiden niskaan. Olisi ollut sen ajan varattuna, poissa uusien velvoitteiden säätämisestä.

Sitten saapui pohdiskelevainen hamppari-Himanen. Hänen vierellään kulki kaksosensa – veli välittävä, kannustava ja luova. Tämä oli tärkeä mies, Jyrki nimeltään, johti kokonaista puoluetta. He näyttivät ja kuulostivat aivan samanlaisilta, kenties olivat veistetyt yhdestä puusta. Himanen sanoitti, Jyrki lauloi. Kauniita lauluja tulevista ajoista. Yhteisestä vastuusta, valtioiden naimamenoista, ytimiin pääsystä. Ihmiset kuuntelivat heitä auliisti, sillä harvassapa ovat ne, jotka tulevista ajoista kertoa osaavat. Rahaakin saivat, koska välittävä, kannustava ja luova veli kertoi, että tulevaisuustieteestä oli kyse. Niinhän se varmasti oli, kunniasanansakin antoi. Hämmästyttävän monelta jäi kuitenkin huomaamatta, että pohdiskelevainen veli ei puhunut kaikkien ihmisten tulevaisuudesta. Hän puhui veljensä puolueen tulevaisuudesta. Ja omastaan.

Kevät eteni. Luoksemme saapui lisää hamppareita – kaukaisen meren rannoilta, pieneltä paratiisisaarelta. He kertoivat Välimeren tyrskyistä, persikanpehmoisesta rantahiekasta. Sekä pienistä vaikeuksista – siis ihan pienistä vain – joiden voittamisessa tarvittaisiin hieman rahaa.

Heidän rinnallaan kulki muita, jotka tulivat vähintäänkin yhtä kauniista paikoista. Portugal, Espanja, Kreikka, Italia, kaikkialta heitä saapui. Ja yhtä suuri epäonni oli kohdannut kaikkia. Tjäreborgin matkaoppaiden tutuksi tekemät unelmamaat olivat päätyneet talouslehtien trattasivuille. Taakse olivat jääneet Pina Coladat, buzuki-klubit ja kuutamouinnit, tilalle olivat tulleet konkurssit, talletuspaot ja likviditeettikriisit.

Kaikki nämä kaukaisten maiden hampparit kärsivät enemmän tai vähemmän samoista ongelmista. Korruptio rehotti, virat oli jaettu sukulaisten kesken. Korkoja oli pidetty keinotekoisesti matalalla ja velkaantuminen oli tapahtunut pikkuhiljaa. Maiden johtajat tiesivät säännöistä, joiden mukaan velkaa ei saisi ottaa liian paljon. Mutta he välittivät velkaantumisrajoista aivan yhtä vähän kuin suomalainen harmaan talouden hampparirouva työnantajavelvoitteistaan. Ja niin kuljettiin vääjäämättömästi kohti päivää, jolloin lainaa oli liian paljon. Valtionlainojen korot nousivat liian suuriksi.

Mikä neuvoksi?

Ratkaisuun tarvittiin tukku maailman johtavia hamppareita. Heistä viisain – hamppari Rehn – oivalsi, että keinotekoisesti alennettujen korkojen aiheuttama massiivinen velkataakka voidaan ratkaista luomalla vakausväline, joka alentaa keinotekoisesti korkoja. Tämä mahdollistaa velanoton lisäämisen.  Eli hän lääkitsee tautia sillä samalla asialla, joka taudin aiheutti.

Joku kutsuisi tällaista toimintaa mielipuolisuudeksi. Hamppari Rehn kutsuu sitä tulevaisuuden rakentamiseksi. Ikävä kyllä hän jättää sanomatta, kenen tulevaisuutta hän rakentaa.

(Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 4/2013-lehdessä)