Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila käy kirjoituksessaan läpi eduskuntaryhmän hajoamista edeltäneitä tapahtumia ja esittää arvionsa siitä, miten kansanedustajia patistettiin ja peloteltiin loikkaushankkeeseen. Turkkila katsoo loikkausoperaation perimmäiseksi syyksi sen, ettei Timo Soini halunnut tulla syrjäytetyksi mahtiasemastaan.

Kaksikymmentä kansanedustajaa marssii äänettömästi eduskunnan ryhmähuoneeseen, jättää eropaperin pöydälle, poistuu paikalta. Omat polvet notkahtavat. Silmäilet ympärilläsi oleviin ihmisiin – ovatko he edelleen porukassa mukana? Tekeekö joku muu vielä lähtöä?

Kun syke on laskenut alle sadan, ryhdymme toimiin. Asiat sujuivat hyvin nopeasti. Perumme välittömästi Perussuomainen-lehden perjantaille tarkoitetun painoksen saadaksemme selvää epäselvästä tilanteesta. Tuumaustunti. Juridinen valmistelu käyntiin. Puoluehallitus koolle. Tiedotus. Tilannekuva.

Noista tapahtumista on nyt kulunut joitain päiviä. En käy sen kummemmin moittimaan niitä kansanedustajia, jotka päättivät loikata. Yritän tässä kirjoituksessa tarjota joitain havaintoja siitä, miksi asiat ajautuivat tähän pisteeseen.

Puuttuva kukkapuska?

Kahdenkymmenen kansanedustajan loikka tuntui hyvin kummalliselta tempaukselta. Loikkariryhmä totesi heti kättelyssä, että tämä on todennäköisesti heidän poliittisen uransa loppu. Miten heidät saatiin mukaan itsetuhoisaan tempaukseen? Selityksiä on monia, joista osa on vakuuttavampia kuin toiset.

Kansanedustajille asia on ilmeisesti ”myyty” perinteisellä keinolla – pelottelemalla. ”Jos ette loikkaa, hallitus kaatuu, järjestetään uudet eduskuntavaalit eikä monikaan teistä pääse enää läpi.” Keskusta on käyttänyt samaa taktiikkaa koko hallituskauden ajan. Ministerit ovat todennäköisesti saaneet kuultavakseen synkistelyä siitä, että Hakkarainen, Huhtasaari ja Eerola korvaavat heidät oikopäätä. Tämä ei tietenkään olisi pitänyt paikkaansa. Halla-ahon ei ollut koskaan tarkoitus kierrättää ministereitä. Hän esitti ainoastaan toiveen siitä, että Soini luopuisi ulkoministerin tehtävästään.

Lisäksi lähtöä on helpotettu maalailemalla kauhukuvia ääriryhmistä. Julkisuudessa onkin pohdittu paljon sitä, ovatko sisulaiset tai muut ryhmittymät kaapanneet puolueessa vallan. Loikkareiden piiristä kuultu ääriliikeretoriikka oli niin voimakasta, että heillä lienee vähintäänkin mielikuvatasolla ollut vahva ajatus siitä, että liike on luisumassa väärään suuntaan. Ja kun jotain uskoo, alkaa helposti nähdä ympärillään todisteita sen puolesta, että näinhän asiat ovat. Puoluekokouspaikalla levitettiin valokuvia, joiden piti esittää natsitervehdyksiä. Epäilyt osoittautuivat myöhemmin vääriksi, mutta paniikin siemenet oli jo saatu kylvettyä.

On varmasti totta, että puoluekokouksessa oli Suomen Sisun jäseniä. Mutta kuinka monesta ihmisestä oli loppujen lopuksi kyse? Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Piia Elonen arvioi Ylellä heitä olleen paikalla noin 150. Arvio perustui siihen, että näin moni äänesti sunnuntaina puoluevaltuuston B-listaa. Tämä ns Sisu-lista odotetusti hävisi piirien puheenjohtajien A-listalle selvin numeroin.

Onko sataviisikymmentä sisulaista perussuomalaisille liikaa kestettäväksi? Miten sen nyt ottaa. Timo Soini rekrytti minut aikoinaan tätä lehteä päätoimittamaan, vaikka olin tuolloin Sisu-putiikin varapuheenjohtaja.

Sisulaisuus itsessään ei ole koskaan ollut ongelma. Eivätkä suljetut tai avoimet forumit. Sampo Terho osallistui muina miehinä Hommaforumin puheenjohtajatenttiin, ja miksipä olisi jättänyt osallistumatta? Some-kampanjointi on tätä päivää.

Eikä kyse myöskään ollut varapuheenjohtajavalinnoista. Puolueiden varapuheenjohtajilla ei missään puolueessa ole dramaattista vaikutusta politiikan linjaan.

Toisin kuin Jukka Jusula julkisesti väitti, missään tapauksessa kyse ei ollut siitä, että vanhaa puheenjohtajaa olisi kohdeltu kokouksessa ikävästi. Soini itse päätti työvaliokunnan jäsenenä järjestelyjen yksityiskohdista. Hän itse teki nimenomaisen päätöksen siitä, ettei hän halua onnittelupuheita tai kukituksia lauantaipäivän aikana. Monta kertaa kysyttiin. Vastaus oli aina ”ei”.

Perustajan syndrooma

Perussuomalainen kansanliike on erikoinen kapistus. Sillä on yhtä aikaa ruohonjuuritasolle hajautettu, itsenäinen paikallisosasto- ja piirimalli, mutta rinnakkaisena rakenteena sillä on ollut pistemäinen, puheenjohtajakeskeinen organisaatiomalli. Soini istui puheenjohtaja-aikanaan lähes kaikkien pöytien päässä.

Olen nostanut loikkauksen yhteydessä esiin käsitteen perustajan syndrooma. Tämä ei ole lääketieteellinen termi vaan organisaatioon juurtunut vino ajattelutapa, jonka vuoksi toiminta ei yllä optimaaliselle tasolle. Joitain syndrooman tunnusmerkkejä:

– Yhteisöllä on yksi tai useampi perustajajäsen, jolla on huomattavan paljon karismaa ja luomisvoimaa.

– Yhteisö samaistuu voimakkaasti perustajajäseneen, ja tälle keskittyy epäsuhtaisen paljon valtaa.

– Perustaja tekee yksin kaikki yhteisöä koskevat päätökset, niin suuret kuin pienetkin. Päätöksentekoprosesseja ei tarvita, koska perustaja päättää kaikesta. Niinpä päätöksentekojärjestelmä ei kehity.

– Organisaation keskeiseksi tehtäväksi muodostuu perustajajäsenen tukeminen, ei niinkään toiminnan tavoitteiden edistäminen.

– Organisaation kasvaessa tehtäviä on jatkuvasti enemmän. Perustaja kuormittuu, ja alkutaipaleella vaikuttanut vahva luomisvoima muuntuu ajan saatossa pidäkkeeksi.

Ongelmaan voidaan puuttua, mutta helppoa se ei ole. Muutosyritys saattaa vahingoittaa yhteisöä.

Luopumisen mahdottomuus

On tunnettua, että oikeus- ja työministeri Jari Lindström kuormittui tuplasalkkujensa painosta erittäin pahasti. Oli välttämätöntä keventää työtaakkaa.

Väittäisin, että Soinin taakka oli vielä tätäkin rajumpi, eikä se hellittänyt milloinkaan. Kun jo muutenkin erittäin kuormittuneen Soinin hartioille kasattiin vielä ulkoministerin salkku, oli umpisolmu valmis. Oli yksinkertaisesti mahdotonta selvitä kunnialla puheenjohtajan tehtävistä. Päätöksenteko hidastui ja osittain pysähtyi.

Valtavasta kuormasta huolimatta Timo Soini ei ollut valmis luopumaan perussuomalaisen liikkeen tosiasiallisen johtajan tehtävästä. Miksi olisikaan halunnut, puoluehan oli hänen luomuksensa. Hän koki perussuomalaisen liikkeen niin vahvasti omakseen, ettei sitä voinut laskea kenen tahansa käsiin. Tai oikeammin: kenenkään muun käsiin.

Toki Soini yritti kasvattaa Sampo Terhosta seuraajaansa, mutta oppiminen on vaikeaa, kun todellista päätösvaltaa ei koskaan herunut. Niinpä Terho ei koskaan kyennyt nousemaan suuren isän varjosta todelliseksi johtajahahmoksi. Edellytyksiä olisi kyllä ollut.

Loikkaamisessa on käsittääkseni viime kädessä kyse vallan tasapainosta. Soini on ilmiömäisen hyvä laskemaan erilaisia kannatuslukuja. Hän ymmärsi puoluekokouksen henkilövalintojen tuloksista, että hänen aikansa perussuomalaisten johdossa on toistaiseksi ohi. Eikä se käynyt päinsä. Perustajaa ei syrjäytetä. Piste.

Niinpä Soini rakensi mallin, joka sallii hänen jatkaa hallitustaipaleen loppuun sekä jatkaa perustajajäsenenä ja kiistattomasti taitavimpana taustavaikuttajana uudessa puolueessa. Luonnollisesti ministeritehtävien säilyttäminen ja jäähdyttelytehtävä esimerkiksi suurlähettiläänä painoivat vaa’assa. Lopulta oli enää kyse siitä, miten muut saatiin puhuttua kuvioon mukaan.

Kokoomuksen ja keskustan puheenjohtajat ovat viestittäneet, ettei heillä ollut loikkauskuviosta tietoa etukäteen. Kummallista olisikin, jos puolueet myöntäisivät vehkeilleensä loikkaiden kanssa etukäteen. Olen käsitellyt asian tätä laitaa Uuden Suomen blogissani.

Lopuksi

Politiikassa on pitkälti kyse ihmisten innostamisesta. Inspiraatiosta. Mutta ketä tämä liike jatkossa inspiroi? Mihin perussuomalainen kansanliike on menossa? Onko se muuttanut suuntaa? Kuka pitää perussuomalaista liikettä ”hallussaan”?

Vastavalittu Jussi Halla-aho tulee toimimaan perussuomalaisen liikkeen puheenjohtajana ainakin seuraavat kaksi vuotta. Mutta puheenjohtajuudesta huolimatta hän ei ole liikkeen ylin vallankäyttäjä.

Perussuomalaisen liikkeen ylin vallankäyttäjä ei ole koskaan ollut myöskään Timo Soini. Liikkeen viimekätisin vallanpitäjä olemme me kaikki yhdessä. Puoluekokoukseen kokoontunut puolueväki on se, jota kaikkien muiden vallanpitäjien on tarkoitus totella.

Kuten perussuomalaisten Arvomaailmamme-kirjauksessa niin laittamattomasti sanotaan, ”populismin perusajatus on, että kansalaisen tulee voida joko palkita tai rangaista päättäjiä suosiolla tai epäsuosiolla.”

Tämä ajatus on kansanvaltaisen yhteiskunnan kaikkein keskeisimpiä periaatteita. Ja sama periaate toimii pienoiskoossa omassa puolueessamme. Päättäjät on voitava vaihtaa, vaikka nämä olisivat kuinka vakuuttuneita tahansa oman toimintansa erinomaisuudesta.

Kansa ei äänestä väärin. Koskaan. Eivätkä niin tee perussuomalaisetkaan.

Kukaan ei kiistä Timo Soinin huikeita poliittisia saavutuksia, mutta perussuomalaisten toimintaa ei voida halvaannuttaa sen vuoksi, ettei hän malta päästää puheenjohtajan nuijasta irti.

Eikä hän voi myöskään nollata äänestystulosta sillä perusteella, ettei satu pitämään tuloksesta.

Loikanneiden kansanedustajien tilanne on harvinaisen nihkeä. Heidät on houkuteltu rakentamaan uutta puoluetta, joka lähtökohtaisesti vähät välittää jäsendemokratiasta. Millä ilveellä sellaiseen viritykseen on tarkoitus saada jäseniä?

En pitäisi mahdottomana, etteikö joku lähtijä vielä palaisi. Ja vaikkei näin kävisikään, toivoisin hienotunteisuutta loikkausta kommentoitaessa. Samasta taikinanjuuresta me kuitenkin kaikki olemme peräisin.

Perussuomalaiset on vielä nuori poliittinen voima. Sen tallista on noussut jo useita erittäin vanhoja ja voimakastahtoisia ja taitavia poliitikkoja, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö se jatkaisi samaan malliin. Meidän on kehitettävä toimintaamme, viestinnän lisäksi myös johtamisjärjestelmäämme.

Ne syyt, joiden vuoksi liike on noussut ja kasvanut, eivät ole kadonneet mihinkään. Jos perussuomalainen liike onnistuu tarjoamaan ratkaisuja ihmisten arkea riivaaviin huoliin, sillä tulee aina olemaan vakaa paikkansa tässä maailmassa.

Tämä kirjoitus on julkaistu soveltuvin osin Perussuomalainen 6-7/2017 -lehdessä.

MATIAS TURKKILA