KOLUMNI Kun maailma pyörii radallaan ja Suomessa keskitytään EU:n rahoituskehykseen, ulkoministeri Pekka Haaviston esitutkintaan tai koronaviruksen uhkaan, tapahtuu toisaalla, kouluissamme jotain, mihin kukaan ei osaa antaa ratkaisua sen saamasta suuresta huomiosta ja älämölöstä huolimatta.
Nimittäin kiusaamista, jota KiVa Koulu -projekteilla, tutkimuksilla, hankerahoituksilla ja kaiken maailman sertifikaateilla, ei olla saatu loppumaan. Ei edes sillä, että idea myytiin maailmalle ja ”kivakouluihin” otettiin käyttöön lisenssimaksut. Moni koulu erosi tuolloin hankkeesta, eikä ihme. Jopa koulukiusaamisessa nähtiin keino tehdä pikkubisnestä.

Joka päivä moni lapsi ja nuori puree hammasta, psyykkaa itseään jaksamaan ja toivoo, että aikuiset lopettaisivat sielua nakertavan henkisen pahan olon ja ruumiillisen kärsimyksen. Onhan heillä valta. Pitäisi olla. Aika kuluu, mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu: kiusaaja on saanut uusia jäseniä kiusausrinkiinsä ja kiusaaminen saatettu astetta vakavammalle, fyysiselle tasolle. Samaan aikaan koulun rehtori murehtii budjetin pienuutta ja koulurakennuksen huonoa kuntoa. Homettakin saattaa olla. Aika eikä energia riitä oppilaiden pikku kinasteluihin. Hoitakoot opettajat vanhempien kanssa moiset.

Mitä tekevät ne muut aikuiset, joiden vastuulla tämä pieni ihminen on? Järjestävät opettajien kesken koulutustilaisuuksia, pitävät palavereita, kutsuvat vanhemmat lopulta juttelemaan, lupaavat puuttua asiaan, kehuvat, että meidän koulumme on ”kivakoulu”, jossa kiusaamiselle on nollatoleranssi. Onhan asiat kivoja kirjoissa ja kansissa, mutta käytäntö ja lopputulos usein ihan jotain muuta. Niin, ja heti kun pullakahvit on ”kivapalavereissa” juotu, vanhemmille kerrottu strategiat, jossa yhtenä vaihtoehtona on kiusatulle annettu mahdollisuus vaihtaa koulua, voidaankin palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ensin tietysti kiusaaja ja kiusattu ovat lyöneet kättä päälle sovinnon merkiksi. Kiusaaja saa jäädä, kuten tapana on. Kas, ongelma lakaistu…anteeksi ratkaistu.

Seuraavana päivänä kiusaaminen jatkuu mutta sillä erotuksella, että kiusattu ei enää uskalla asiasta eteenpäin kertoa, vaan etsii jo uutta pakotietä tukalasta tilanteestaan. Pinnaaminen, päihteiden kokeilu, viiltely ja kaikki muu ”kiva” kuuluvat siihen pakotiehen, kunhan tuskan vain saa loppumaan. Saattaa olla, että mikäli kiusaaminen ei sillä hetkellä lopullisesti nujerra, nujertaa tulevaisuudessa häämöttävä kosto, jota kiusattu on yksin pienessä päässään suunnitellut vuosia ja josta on tullut elämän perusarvo ja jaksamisen ehto, eikä koston kohteellakaan enää siinä vaiheessa ole mitään väliä.

Jos tämän maan sivistyksen johtavat airuet ottaisivat pään pois sieltä vihapuhehysterian kyllästyttämästä ahterista, kaivaisivat sen KiVa Koulu -kansion pölyisistä arkistokaapeistaan ja ottaisivat koulukiusaamisen käsittelyyn normaalia maalaisjärkeä soveltaen, päästäisiin jo pitkälle lastemme ja nuortemme henkisen hyvinvoinnin saralla, ja ehkä tulevaisuus näyttäisi vähän valoisammalta myös yhteiskuntamme huoltosuhteenkin kannalta. Jokainen maalaisjärjellä varustettu ymmärtää mitä viimeinen lause tarkoittaa. Muiden ei kannata edes vaivautua.

Mauri Peltokangas
kansanedustaja (ps.)