KOLUMNI | Edistyksellinen kulttuuri-ihminen vetää herneen nenään Ylen näivettämisestä, eriarvoisuuden kasvusta, fasismin kanssa flirttailusta, nais- ja ihmisvihasta, neekeri-sanasta… Taantumuksellinen kulttuuri-ihminen vetää herneen nenään Pillupäiväkirjoista, wokesta, natsikortista, sukupuolenvaihdoksista, ruotsalaisesta vittuiluista…
Lukija osannee venyttää molempia luetteloita monen sivun mittaisiksi.
En oikein tiedä, olenko konservatiivi, radikaali vai hapankaali. Joka tapauksessa neuvon ja varoitan: älä vedä hernettä nenään MISTÄÄN.
Nenäänveto-sanonta liittyy ruumiille ja sielulle tuhoisiin onnettomuuksiin. Niitä sattui ennen vanhaan, kun palkokasveja pidettiin suurena herkkuna.
Tietävätkö edes kovaksi keitetyt kulttuuri-ihmiset tätä kirjallisuushistorian tositapausta? Sen päähenkilö Kyösti Wilkuna (1879–1922) on nykyisin unohdettu ja pahalla muistettu kirjailija.
Wilkuna oli sivistyssuvun jäsen ja kotoisin Nivalan vakaimmasta uskovaisesta mahtitalosta. Asiat olisivat voineet mennä tosi hyvin. Mutta ne eivät menneet.
Hän eli epävakaan elämän ja aiheutti paljon väkivaltaisia kuolemia, lopulta omansakin.
Kyösti Wilkuna sai 14-vuotiaana herneitä ja joko ahmi tai leikki ruualla. Hän veti herneen syvälle nenäänsä. Sinne se juuttui. Tukos ei millään irronnut. Sierain turposi ja märki. Nenä on vaarallisimpia paikkoja verenmyrkytykselle. Ronkkiminen maasepän vehkeillä ei auttanut. Kyösti vietiin kaukaisen kaupungin sairaalaan. Sielläkään ei ollut 1890-luvulla nenätautien erikoisklinikkaa. Lääkäri purki poikaparalta puoli naamaa. Lopulta herne poistui. Leikkaus painoi Kyöstin nenävarren lysyyn ja jätti pysyvän kosmeettisen haitan.
Nuoruuden hernekatastrofi vaurioitti kai psyykeä. Wilkuna kuitenkin kouluttautui ja kohosi kulttuuri-ihmiseksi. Jälkimaailma liikaa väheksyy hänen kirjallista tuotantoaan.
Wilkuna kuvasi parhaissa novelleissaan maatyön armottomuutta. Ikävä kyllä agraariaiheet eivät piisanneet. Hänen runonsa ”Tulkohon sota ja veriset vaatteet” vuodelta 1913 päätyi rauhanrakastajien silmätikuksi, kun maailmansota tuli ja päälle sisällis- ja heimosodat. Sotauhoilu löyhkäsi kaamealta, vaikka säe ei ollut Wilkunan itse haistama vaan Raamatusta peräisin.
Vuonna 1918 Wilkuna verihouruuntui valkoisuudestaan. Herne säteili haamukipua. Wilkuna teloitutti kotikonnuillaan yhden pieneläjän ja Etelä-Suomessa 16 viatonta virolaista, joita luuli ryssiksi. Helsingissä hän oli saattelemassa kuolemaan nerokkaampaa kirjailijakollegaansa Irmari Rantamalaa.
Savun hälvettyä Wilkuna ei saanut Mannerheimilta vapaudenristiä eikä tarpeeksi arvostusta soturina. Hän ajautui umpikujaan taiteessa ja raha-asioissa. Tietysti tämmöisellä miehellä oli seuranaan roteva viinapiru. Wilkuna veti 43-vuotiaana viimeisen herneen nenään näytelmänsä vaisusta vastaanotosta. Hän ”poistui sisäisten ristiriitojen uhrina äkkiä elämästään” eli ampui itsensä.
***
Lähteitä:
Marko A. Hautala: Algoth – Kapinallinen kynämies. Warelia 2021.
Eino Railo: Kyösti Wilkuna ihmisenä, kirjailijana, itsenäisyysmiehenä. WSOY 1930.
Teemu Keskisarja