KOLUMNI | Maria Asunnan ja muiden Pirkanmaan vaalipiirin naisehdokkaiden kutsusta käväisin eilen kaupungissa, joka sykähdyttää sotahistorioitsijaa. Tampereella ratkesi Suomen kohtalo 105 vuotta sitten. “Verinen kiirastorstai“ 28.3.1918 tulee väkisinkin mieleen vaalitaistelusta. Yhtään solvausta en tosin Keskustorin vaalikojuilla kuullut enkä keskisormea nähnyt. Vakaumuksensa kullakin. Lahtareiden ja punikkien perimä jakautuu yli nykyisten puoluerajojen.
Missä piirtyy vaalitaistelun rintama? Persunaiset kertoivat seuraavaa.
Vasemmisto on tehtaanpiippujen kaupungissa vanhastaan vahva ja pääministeri Marin tietysti suosittu. Marinin voitto ei kuitenkaan ole kirkossa tai moskeijassa kuulutettu. Katujen turvattomuus sapettaa monia tamperelaisia. Perussuomalaiset peräänkuuluttavat perhearvoja. Maahanmuutto on yhtä kiperä kysymys kuin pääkaupunkiseudulla.
Tampere ei ole ison vaalipiirin ainut tanner. Sote tuntuu ilmeisesti epäreilulta Pirkanmaan pikkukaupungeissa. Maalaispitäjissä väliä on myös EU:n metsäsekoilulla. Ideologoissa persut äestävät kansallismielisyydellä ja demarit ratsastavat rasisminvastaisuudella.
Vuoden 1918 sisällis-, vapaus- ja luokkasodan voittajan veikkaaminen ei ole vaikeaa jälkikäteen. Valkoisilla oli johtajissa ja osaamisessa valtava laadullinen ylivoima. Poloiset punaiset amatöörit kuolivat hävityn asian puolesta. Vaalitaistelu on täpärämpi.
Sotahistorian kirjoittajana olen 1500–1900-luvuilla päätynyt aina häviäjien puolelle, nuijasodasta jatkosotaan. Tampereen Keskustorin persukojulla oli väkevä kuhina ja kihinä ja pöhinä. Mieleeni hiipi epäilys: hyppäsinkö kerrankin voittajan vankkureihin?
TEEMU KESKISARJA
Tunnelmia Tampereelta:
