Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki näytti perussuomalaisin silmin vielä vuonna 2011 raikkaalta tuulahdukselta realismia puolueessa, joka julisti monikulttuurisuuden rikkautta ja euron fantastisuutta. Ajatuspaja Liberan tutkimusjohtajana Lepomäki oli mukana osoittamassa yhteisvaluutan valuviat. Uudessa kirjassaan Lepomäki kuitenkin näyttää omaksuneen Orpon linjan: nationalismista on tullut mörkö; euron valuviat Lepomäki korjaisi liittovaltiolla.

Kansanedustaja Elina Lepomäen kirjaa Vapauden voitto on sanomalehtien politiikkasivuilla tulkittu samalla näköalattomalla kyynisyydellä kuin politiikan toimittajat tulkitsevat kaikkea politiikkaa – kirja on nähty vain poliittisena pelinavauksena, jossa Lepomäki ”haukkuu kokoomusta” ja tällä tavoin nostaa itseään. Tällaiset arviot eivät tee oikeutta Lepomäen kirjalle ja hänen visionäärisyydelleen.

Yli 700-sivuisesta kirjasta päivänpolitiikkaa ja kokoomuksessa vaikuttavia henkilöitä käsittelee vain muutama kymmenen sivua. Lepomäen kritiikki ei edes ole erityisen kärkevää. Hän kritisoi kokoomusta siksi, että on kokoomuslainen, ja näkee, että puolue olisi varsinkin Sipilän hallituksessa pystynyt tekemään paljon kokoomuslaisempaa politiikkaa, jos se olisi käyttänyt neuvotteluasemansa paremmin.

Kuten kirjoitin Suomen Uutisissa vuosi sitten, kokoomus on ajelehtinut jo toista vuosikymmentä ilman selkeää käsitystä siitä, miksi se on olemassa, ja mitä se kokoomuslainen politiikka voisi olla.

Puolueen nuorisojärjestö KNL oli vielä pari vuotta sitten oikeistolainen, maahanmuutto- ja eurokriittinen vaihtoehto emopuolueensa globalismille. Petteri Orpon valinta puheenjohtajaksi kaksi vuotta sitten näytti kuitenkin tukahduttavan nuorisojärjestön suunnasta tulevan kritiikin.

Lepomäki sai kaksi vuotta sitten kokoomuksen puheenjohtajavaalissa noin 15 prosenttia äänistä. Nyt Orpo huudettiin jatkokaudelle ilman vastaehdokkaita. Voisiko Lepomäki haastaa kokoomuksen nykylinjan kahden vuoden päästä – ja millainen Lepomäen johtama kokoomus olisi?

Vapauden Voitto on pitkä vastaus tähän kysymykseen. Lepomäki selittää kirjassaan koko maailman, omista lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksistaan alkaen. Lopputulos on lukijan kannalta raskas, kun Lepomäki ottaa yli 700 sivulla kantaa käytännöllisesti katsottuna kaikkiin politiikan lohkoihin.

Arvopohjapuheet palturia

Kiitettävää Lepomäen tyylissä on se, että hän osaa ottaa asiat asioina, eikä lähde monen muun kokoomuslaisen tapaan demonisoimaan eri mieltä olevia tai jankuttamaan liturgiaa arvopohjista.

Kesän 2017 hallitusnäytelmästä Lepomäki kertoo hyvin kriittisesti. Susanna Koskea ja Wille Rydmania lukuunottamatta perussuomalaisten jättäminen hallituksesta oli kokoomuksen eduskuntaryhmän mielestä hyvä päätös, mutta uuden hallituksen kokoonpano, sen muodostamisprosessi ja kokoomuksen neuvotteluasema herätti kysymyksiä, Lepomäki kertoo.

Lepomäen mukaan KD ja RKP keskenään erilaisine mielipiteineen olisi ollut neuvottelutaktisesti kokoomukselle parempi vaihtoehto kuin siniset.

Orpon arvopohjapuheita Lepomäki ei osta ollenkaan (s. 57).

– Soinin porukka oli vuosia Halla-ahon kanssa samassa puolueessa. Sampo Terho, Soini ja Halla-aho ovat kaikki sanoneet, ettei Terhon ja Halla-ahon arvopohjassa ole juuri eroa. Terho vaati ennen puheenjohtajavaalia kansanäänestystä Euroopan unionin jäsenyydestä. Timo Soini vastustaa kategorisesti aborttia, mikä menee aika tiukasti ristiin ainakin oman maailmankuvani kanssa, Lepomäki kirjoittaa.

– No, tämän uuden porukan kohdalla ei arvoista keskusteltu enää lainkaan. ”Mentiin eteenpäin”, kuten politiikassa tavataan sanoa.

Kaverikapitalismia vai markkinataloutta

Lepomäki on talouspolitiikassa oikeistolaisen maineessa, mutta koko vasemmisto-oikeisto-akseli yksinkertaistaa talous- ja sosiaalipolitiikan kysymyksiä liikaa. Lepomäki selittää hyvin, mikä ero on yhtäältä vapaita markkinoita puolustavalla ja toisaalta elinkeinoelämän eturyhmiä puolustavalla talouspolitiikalla. Niin kutsuttu kaverikapitalismi, jota Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila arvosteli hiljattain Suomen Perustan julkaisussa ja videolla, on myös Lepomäen tulilinjalla (s. 69-70).

Monista perussuomalaisista poiketen Lepomäki tosin näkee kaikkein pahimpina kaverikapitalisteina työmarkkinajärjestöt – sekä työnantaja- että työntekijäpuolen järjestöt – ja tyypillinen oikeistoliberalismi näkyy siinä, että yksi tärkeimmistä korjattavista asioista Suomen työmarkkinoilla on Lepomäen mielestä työehtosopimusten yleissitovuus.

Sipilän hallituksen suurimpana epäonnistumisena Lepomäki pitää sitä, että työelämän uudistuksista ei tullut mitään. Lepomäen mielestä kokoomus ei käyttänyt hallituksessa kaikkia neuvotteluvalttejaan. Lepomäen mielestä työelämäreformista olisi pitänyt tehdä hallituskysymys. Ulkopuolinen voi ihmetellä myös sitä, miksei Halla-ahon kanssa edes neuvoteltu. Entäpä jos perussuomalaiset olisivat suostuneet työreformiin hintana maahanmuuttopolitiikan järkevöittämisestä?

Markkinoiden vai sääntelyn epäonnistuminen

Kirjan parasta antia on pohdinta erilaisten talouskriisien perimmäisistä syistä. Näissä kysymyksissä Lepomäen pitkä työkokemus ja koulutus rahoitusalalla näkyy.

Vasemmistopopulistinen media tapaa syyttää markkinoista sellaisia kriisejä, joiden todellinen syy on markkinoita suitsimaan tarkoitetussa sääntelyssä. Usein vasemmisto vaatii lisää sitä samaa sääntelyä, joka oli syynä kriisiin.

Yhdysvaltain vuonna 2007 alkaneen subprime-kriisin juuret Lepomäki jäljittää jo 1970-luvulle, jolloin luotonantajia kiellettiin valikoimasta asiakkaitaan asuinpaikan perusteella. Kiellon takia pankkien oli myönnettävä asuntolainoja myös sellaisille alueille, missä tilastojen valossa oli odotettavissa luottotappioita (s. 99).

Vasemmisto tyypillisesti selittää puhkeavat talouskuplat ja finanssikriisit ”ihmisen ahneudella”, mikä hämmentää syystäkin Lepomäkeä. Eivätkö ihmiset muka aiemmin olleet ahneita?

Klassinen esimerkki ahneiden ihmisten spekulaatiosta johtuvasta markkinakuplasta ja sen puhkeamisesta on Hollannin 1600-luvun tulppaanimania, jossa yhden tulppaanisipulin arvo oli parhaimmillaan yli kymmenkertainen silloisen työntekijän vuosipalkkaan nähden. Hinnat putosivat romahduksessa kerralla 90 prosenttia, kun kupla puhkesi.

Tulppaanitarinaa toistellaan sanomalehdissä aina, kun markkinataloutta halutaan moittia. Lepomäki huomauttaa (s. 97), että itse asiassa hollantilainen kukkakauppiaiden kilta sopi helmikuussa 1637, että tulppaanien sopimushinta olisi optioluonteinen, eli ettei se sitoisi ostajaa ostamaan tulppaaneita sovittuun hintaan. Lepomäen tulkinta on, että markkinat syntyvät aina kaikkialle, mutta säännöillä on keskeinen rooli. Hollanti säilytti asemansa Euroopan suurimpana kukkatuottajana, mitään ei tuhottu ja virheistä opittiin.

Demokratiaa Sveitsin tapaan

Lepomäen mukaan ”Sveitsi on esimerkki maasta, jossa suora demokratia ja hallinnon läheisyysperiaate ovat tuottaneet rauhaa ja hyvinvointia vuosikymmenten ajan”. Lepomäki korostaa juuri läheisyysperiaatetta, mikä alun alkaen oli Euroopan unioninkin rakennuspalikka: kaikki päätökset pitää tehdä lähellä ihmistä. Tosiasiassa unionissa on kärsitty kroonisesta sääntelyn lisääntymisestä. Lepomäki kuitenkin muistuttaa, että EU on tehnyt myös työtä jäsenmaiden keskenään ristiriitaisen ja protektionistisen lainsäädännön harmonisoimiseksi.

Lepomäellä on myös raikkaita ideoita eduskuntatyön uudistamiseksi. Tässäkin hän hakee mallia Sveitsistä, jossa liittovaltiotason kansanedustajat työskentelevät vain osan aikaa vuodesta (s. 133). Ideana on, että päättäjillä säilyisi kosketus tavalliseen työelämään, eikä poliitikoista muodostu muusta kansasta erillistä säätyä tai rälssiä. Suuri osa työstä tehtäisiin sähköisin välinein eikä fyysisesti tyhjässä täysistuntosalissa puheita pitäen.

Sveitsi demokratian mallina – tämähän on kuultu joskus aiemminkin. Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari esitti Sveitsin tyylistä suoraa demokratiaa vaalikampanjassaan. Politiikan toimittaja Timo Haapala tulkitsi Huhtasaaren haikailevan diktatuuria. Toivottavasti Lepomäki säästyy tältä kohtalolta.

Kohti koulutusmarkkinoita

Lepomäki kannattaa maisteriopintoihin lukukausimaksuja (s. 457), ja muutenkin hän toisi koulutukseen lisää markkinataloutta (s. 462). Moni pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatti vastustaa näitä uudistuksia selkäytimellään. Koulutuksen maksuttomuus yliopisto-opintoja myöten on nähty Suomessa säätykierron takeena. Totuus vain on toinen. Maksuton korkeakoulutus on ennemminkin tulonsiirto hyväosaisille.

Lepomäki tunnistaa myös sen ilmiön, että tutkintojen osoittama muodollinen pätevyys ja töissä oikeasti tarvittava osaaminen ovat kaksi eri asiaa. Perinteinen tutkintoihin keskittyvä koulutuspolitiikka alkaa homehtua, kun työelämä arvostaa todellista osaamista, jonka on voinut saada esimerkiksi verkkokursseilla.

Koulutukseen liittyy suuri kysymys, jota Lepomäki ei valitettavasti käsittele kirjassaan ollenkaan, nimittäin se, että kaikki eivät ole yhtä hyvin koulutettavissa luoviin töihin. Kuten Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti hiljattain MTV-kolumnissaan: vaikka voimmekin poistaa Suomesta suorittavan työn, meille jää ihmisiä, joiden taipumukset sopivat parhaiten suorittavaan työhön.

Globalisaatio vie suorittavaa työtä pois kehittyneistä maista ja tuo sen tekijöitä maahanmuuttajien muodossa kehittyneihin maihin. Tämä on yksi tulevaisuuden suurimmista haasteista, mutta Lepomäki ei kerro, mitä näille globalisaatiossa tarpeettomaksi käyville ihmisille tehdään.

Nationalismi nousee

Lepomäki totesi blogissaan seitsemän vuotta sitten, että ”pakolaisuus edellyttää että henkilöön kohdistuu kotimaassaan jokin uskonnollinen, poliittinen tai etninen vaino. Kriteeriksi ei riitä, että kotimaassa on sota tai että kotimaa on köyhä”.

Lepomäen mukaan pakolaissopimuksen henki oli taata vainotuille ihmisille mahdollisuus liikkua rajojen yli lähimpään turvalliseen paikkaan, jossa heille annettaisiin samat mahdollisuudet elämän ja hyvinvoinnin rakentamiseen kuin kohdemaan kansalaisille.

– Nykyisellä humanitaarisella maahanmuutolla ei ole alkuperäisen järjestelmän kanssa paljon tekemistä: ihmiset eivät matkusta lähimpään turvalliseen maahan, vaan (rikkaimmat) siirtyvät lentäen pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, joissa pääsee yhteiskunnan tarjoamien etujen piiriin, Lepomäki kirjoitti tuolloin.

Nyt Lepomäki uhraa kirjassaan kokonaisen luvun nationalismin käsittelyyn. Hän psykologisoi ”muukalaisvihaa” ja ”muukalaisepäluuloa”, vaikka vuosien varrella muun muassa Suomen Perusta on julkaissut lukuisia raportteja, joissa esitetään järkiperäisiä argumentteja niin humanitaarisen kuin työperäisenkin maahanmuuton rajoittamisen puolesta.

Lepomäki viittaa nationalismin vaarallisuutta käsitellessään Jugoslavian hajoamissotaan 1990-luvulla. Mutta kumpi olikaan konfliktin juurisyy: halu pitää Jugoslavia ja sittemmin Serbia yhtenä monikansallisena valtiona vai se, että joku porukka haluaa päättää omista asioistaan? Lepomäki joutuu itsekin myöntämään, että ”mikä me olemme sanomaan Kosovon albaaneille, että olisi kannattanut jättää sotimatta”.

Lepomäen suhtautumisen työperäiseen maahanmuuttoon kiteyttää hyvin se, mitä hän toteaa kirjassaan SDP:n Eero Heinäluomalle, joka kertoi lehtihaastattelussa, ettei maahanmuuton vastustaminen hänen mielstään ole rasismia, vaan järkevää: ”En myöskään näe maahanmuuton vastustamisessa sellaisenaan rasismia, mutten myöskään järkeä.” (s. 151)

Kohti Euroopan liittovaltiota

EU-komissaari Jyrki Katainen totesi äskettäin Helsingin Sanomien mukaan katuvansa euroalueen yhteisvastuun kritisoimista. Siis ei sitä, että euroalueelle syntyi kriisin verukkeella ikään kuin puolivahingossa yhteisvastuu toisten veloista, vaan sitä, että hän oli joskus kritisoinut tuota yhteisvastuuta.

Lepomäki ei kadu yhteisvaluuttaa kohtaan esittämäänsä kritiikkiä. Mutta perinteiseen eurokraattiseen tapaan hän näkee kriisissä mahdollisuuden syventää integraatiota. Lepomäen puolustukseksi on todettava, että hänen liittovaltiovisionsa ei ole aivan niin älytön kuin Kataisen ja kumppaneiden yhteisvastuun Eurooppa.

Lepomäen liittovaltio keskittyy ensinnäkin alueen sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen sekä puolustukseen. Tähän sisältyy myös pakolaisten uudelleensijoittaminen. Toisekseen euroalue on korjattava toimivaksi valuutta-alueeksi. Kolmas ulottuvuus on sosiaalinen, millä Lepomäki tarkoittaa vapaata liikkuvuutta, yksilönvapauksia, taloudellisia vapauksia ja sisämarkkinoita.

Lepomäen liittovaltiovisiossa yhteisvastuu ei tarkoittaisi sitä, että taloutensa kunnolla hoitanut jäsenmaa vastaisi asiansa sössineiden jäsenvaltioiden veloista, vaan ”ihmislähtöistä yhteisvastuuta”, jossa tulonsiirtoja kohdistetaan ennemminkin yksilöille elinkeinojen sijaan (s. 674).

Sen sijaan no-bailout-periaatetta eli sitä, etteivät maat ole vastuussa toistensa veloista, pitäisi alkaa taas noudattaa (s. 673).

Paperilla ja suunnittelupöydällä Lepomäen ”ihmislähtöinen EU-liittovaltioajatus” saattaisi toimiakin. Historiaa harrastanut pelkää, että jälleen kerran ollaan rakentamassa jotakin, joka vaatisi toimiakseen uuden ihmislajin. Neuvostoliitto ei toiminut, koska Homo sapiensia ei saatu muutettua neuvostoihmiseksi, Homo sovieticus.

Lepomäen EU-liittovaltio vaikuttaa utopialta, joka edellyttäisi uudenlaisen eurooppalaisen ihmisen, Homo europaeuksen, liikkuvan ihmisen, joka on vapautunut kansallisista ja kulttuurisista juuristaan.

Marko Hamilo