Entinen propagandisti paljastaa: tiedostavan vasemmistoideologian levittäminen on tuottoisaa bisnestä

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden äärimuodot kuten intersektionaalinen feminismi ja vainoharhainen valkoisen ylivallan kitkeminen ovat hivuttautuneet perinteisiin organisaatioihin muodikkaiden markkinointi- ja johtamisoppien kautta. Alan johtavat konsultit opettavat ”diversiteettiä” ja ”inklusiivisuutta”. Esimerkiksi mainosten kuvasto ja yrityksen henkilöstö saattavat näyttää ”liian valkoiselta”. Tasa-arvoksi ja sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi verhoiltu myyttinen oppijärjestelmä ei ole ensisijaisesti kiinnostunut ihmisistä yksilöinä ansioiden perusteella, vaan valikoitujen viiteryhmäjakojen perusteella. Ideologia nimeää erilaisia perisyntejä, joiden olemassaoloon täytyy vain uskoa. Quillette-lehdessä julkaistussa tuoreessa paljastuksessaan entinen propagandisti kertoo, että kyse on tiedostavaa ajan henkeä tuotteistavasta kilpailullisesta bisneksestä, jossa liikkuu suuria rahoja.

Nimimerkin ”Janet Mackay” takaa kirjoittava kokenut markkinoinnin ammattilainen kertoo kokemuksistaan ideologisen fanatismin tuotteistamisesta. Hän paljastaa, miten entistä älyvapaampaa ja aggressiivisempaa ideologista propagandaa ja hyvesignalointia on tuotteistettu ajan hengen edessä nöyrtyneille organisaatioille markkinointi- ja viestintäkonsultointina. Mackay peräänkuuluttaa havahtuneensa toiminnan järjettömyyteen ja kertoo lopettaneensa ideologisten tilausten toteuttamisen omalta osaltaan.

Kirjoittaja kertoo palvelleensa yli 20-vuotisen uransa aikana useita asiakkaita ympäri maailmaa. Joukossa on mm. energia-alan ja telealan toimijoita sekä kansalaisjärjestöjä. Tiedostavien ideologisten yrittäjien (”wokepreneurs”) palveleminen sai kuitenkin Mackayn havahtumaan, sillä hän huomasi ennen pitkää saavansa palkkaa yleisön harhaanjohtamisesta sekä hyökkäämisestä omia arvoja kuten sananvapautta ja avointa keskustelua vastaan.

Mackay antaa kuvaavan esimerkin:

”Siinä, missä vanhan ajan gangsterit keräsivät suojelurahoja pieniltä kivijalkakaupoilta, ideologisille yrittäjille luomani presentaatiot, nettisivut ja julistukset käärivät myös uhkauksensa lupauksiin, kuten:

– Organisaatiosi on etuoikeutettu. Voimme auttaa korjaamaan asian.

– Organisaatiosi syyllistyy valkoiseen ylivaltaan. Voimme auttaa korjaamaan asian.

– Organisaatiosi syyllistyy marginalisoitujen ihmisten marginalisointiin, ja voimme auttaa korjaamaan tilanteen.

– Kuulostaako jokin yllä olevista kohtuuttomalta? Se vain todistaa halusi puolustella vääryyttä. Tunnista oma vastahankaisuutesi. Haluatko olla osa tarinaa paremmasta maailmasta, vai haluatko jäädä jälkeen?”

Tämän edessä eräät maailman arvostetuimmista organisaatioista ovat nöyrtyneet ja ostaneet ideologisen agendan kyselemättä. Mackay kuvailee tällaista työtä tekeviä ja sitä tilaavia ihmisiä usein ystävällisiksi ja älykkäiksi, ja juuri se tekee hänen mukaansa asiasta entistä vakavamman: ”Kyse on vain rahasta, rinkir*nkkauksesta, epärehellisten ja omahyväisten kapitalististen ja institutionaalisten jättien mesoamisesta.”

Mackayn havaintojen mukaan ilmiö on pahentunut vuosien saatossa. Hän vertaa tiedostavaa ideologista muoti-ilmiötä hurmokselliseen kulttiin, jolla on omat hokemansa, salaliittoteoriansa ja tiukat sääntönsä oikeinpuhumista varten. Asiakkaat kilpailevat viimeisimpien tiedostavien ilmaisujen kuuluttamisesta papukaijamaisesti.

Kirjoituksessaan Mackay kertoo useita esimerkkejä alalla kohtaamistaan käsittämättömistä tilanteista. Hänen mukaansa uudistushenkisillä konsulteilla on pakkomielle hyvesignalointiin. Minkä tahansa idean, haastattelun, asiakaskertomuksen, valokuvan tai uudelleentwiittauksen valinta on heille suorastaan miinakenttä.

Eräs asiakas oli mm. haluton nostamaan esille ympäristöasioissa erityisen kunnostautunutta naishenkilöä, koska hän sattui olemaan ”liian valkoinen”. Toinen asiakas, vaaleissa ehdolla ollut poliitikko, oli rahdannut bussilastillisen hijab-hunnutettuja naisia periferiseen pikkukaupunkiin, jotta se olisi näyttänyt ”vähemmän valkoiselta”, ja jotta paikallisille olisi voinut päteä monietnisyydestä.

Mackay näkee vakavia ristiriitoja näissä organisaatioille ja yhteiskunnalle myytävissä ihanteissa:

”Edistyksellisyys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, tiedostavuus – suojelee itseään tarkastelulta osoittelemalla ketä tahansa, joka ei kritiikittömästi liity opetuslasten jatkeeksi ja vahvista uskomusta ongelmiin, joita se väittää ratkaisevansa.”

Nimimerkin takaa kirjoittava Mackay kertoo, ettei ole voinut astua esiin julkisuudessa omana itsenään, sillä se vaarantaisi hänen koko uransa. Hän kuitenkin vakuuttaa vetäytyvänsä tiedostavista bisnestarjouksista ja olevansa tästä eteenpäin niiden tunnollinen vastustaja:

”Tässä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sirkuksessa on melkein mahdotonta kokea enää omanarvontuntoa, eikä tarkoitus voi enää pyhittää keinoja. Valkoisilta ihmisiltä – erityisesti heteroilta ”cis”-miehiltä – odotetaan katumusperformanssia, itsesensuuria ja itseinhoa. Kaikkia muita nostetaan jalustalle ensisijaisesti intersektionaalisten uhripisteiden mukaan, ja vasta sitten heidän ansioidensa perusteella. Tämän pitäisi saada meidät kaikki pysähtymään hetkeksi ja kyseenalaistamaan asioita. Mutta ei, turha toivo. Tarjolla on liian paljon rahaa.”

”En ole jättänyt taakseni vain vasemmistoa, vaan olen hylännyt ideologisen teollisuuden. — Tämän myötä en enää rahasta tosielämän Titania McGratheilla.”

Titania McGrath on kansainvälisesti tunnettu vasemmistofeministejä satirisoiva parodiahahmo. Tällä vertauksella Mackay muistuttaa, ettei tiedostavalla markkinointi- ja viestintäkonsultoinnilla tuottoisaa bisnestä tekeviä propagandisteja ole enää helppoa erottaa kieli poskella tehdystä satiirista.