– Espanjalla menee kieltämättä monessa mielessä hyvin. Korkeaa työttömyyttä on saatu alas, tavallisten ihmisten ostovoimaa on kohennettu ja satsauksilla vihreän siirtymän hankkeisiin on saatu aikaan positiivinen kierre, SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman totesi taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa.
Osin hän on oikeassa. IMF:n mukaan Espanja oli viime vuonna jo toista vuotta peräkkäin maailman nopeimmin kasvanut suuri kehittynyt talous: BKT kasvoi noin kolme prosenttia euroalueen keskiarvon jäädessä hieman yli prosenttiin.
Työttömyys on laskenut vuoden 2013 huipun 27 prosentista 9,9 prosenttiin, ja työllisten kokonaismäärä on ennätyksellinen 22,4 miljoonaa. Mutta mistä kasvu tuli, ja sopiiko Espanja esikuvaksi Suomelle?
Unohdetut miljardit
Lindtmanin puheissa unohtuu yksi kasvun tärkeimmistä selityksistä: EU:n elpymispaketti. NextGenerationEU -rahoitusvälineen kautta Espanjalle on varattu 163 miljardia euroa tukia ja lainoja infrastruktuuriin, vihreään siirtymään ja talouden modernisointiin.
Suomi kuuluu Sanna Marinin hallituksen neuvotteleman elpymispaketin nettomaksajiin. Suomalaisten verorahat ovat siis osaltaan rahoittaneet sitä kasvua, jonka Lindtman on ottanut esikuvakseen.
Espanjan julkinen velka on laskenut – vuoden 2020 huipusta 119,3 prosentista 101,6 prosenttiin vuonna 2024 – mutta kaventuminen on tapahtunut nimelliskasvun, EU-tukien ja maahanmuuton lisäämän työvoiman tarjonnan varassa, ei rakenteellisten uudistusten kautta.
Suomen velkasuhteen ennustetaan nousevan tänä vuonna 92 prosenttiin. Silti taloustieteessä ratkaisee BKT per asukas: siinä Suomi on 47 prosenttia edellä Espanjaa, kuten emeritusprofessori Matti Virén on huomauttanut. Espanja on kasvanut nopeasti matalalta lähtötasoltaan.
Turisteja ja halpatyövoimaa
Espanjan taloudesta paljastuu rakenteellisia heikkouksia. Matkailu vastaa noin 15–16 prosenttia bruttokansantuotteesta ja lähes 14 prosenttia työpaikoista. Talous on monipuolistunut jonkin verran rahoitus- ja asiantuntijapalveluihin, mutta kasvu nojaa silti pitkälti siihen, että työvoimaa on enemmän eikä siihen, että työ tuottaisi enemmän arvoa.
Yritysinvestoinnit ovat alhaisia, koulutusjärjestelmä suoriutuu heikosti eurooppalaisessa vertailussa, ja maahanmuuttajat työllistyvät pääosin matalapalkka-aloille.
Nuorisotyöttömyys on 23 prosenttia – edelleen yksi EU:n korkeimmista, huolimatta mainostetuista työmarkkinauudistuksista. Asumiskustannukset ovat nousseet selvästi palkkakehitystä nopeammin, mikä vaikeuttaa erityisesti nuorten itsenäistymistä. Espanjan tilastoviraston tuore elinolotutkimus kertoo, että peräti 44,3 prosenttia 26–34‑vuotiaista asuu vanhempiensa luona.
Oleskeluluvat laittomille
Alkuvuodesta 2026 Pedro Sánchezin hallitus käynnisti yhden Euroopan historian suurimmista maahanmuuttajien laillistamisohjelmista kahteen vuosikymmeneen. Jopa 500 000 laittomasti oleskelevaa henkilöä saa oleskeluluvan ja työluvan.
Laittomien maahanmuuttajien kokonaismäärän arvioidaan lähestyvän 840 000:ta, ja kyseessä on jo Espanjan seitsemäs laaja laillistamisoperaatio 40 vuodessa. Samalla Sánchez on vaatinut maahanmuuton ”taakan jakamista” koko EU:n alueelle – mukaan lukien Suomelle.
Sánchezin viesti on ristiriitainen: kotimaassa hän laillistaa satojatuhansia paperittomia ja markkinoi maahanmuuttoa Espanjan pelastuksena, mutta Brysselissä hän puhuu ”taakanjaosta” ja vaatii muita maita kantamaan osan seurauksista. Jos maahanmuuttajat olisivat yksiselitteinen rikkaus, miksi tätä ”rikkautta” pitäisi jakaa väkisin koko EU:n alueelle – myös niille maille, jotka eivät halua samaa politiikkaa?
Espanjan kaksijakoisuus paljastaa, että maahanmuutosta puhutaan yhtä aikaa moraalisena hyveenä ja konkreettisena taakkana, josta on päästävä osin eroon muiden veronmaksajien kustannuksella.
Syntyvyys ja puolustus jäässä
Espanjan kokonaishedelmällisyysluku on Suomeakin alhaisempi, noin 1,2 lasta naista kohden. Alhainen syntyvyys on jatkunut lähes neljä vuosikymmentä, ja Sánchezin hallitus on siirtänyt eläkejärjestelmän kestävyysongelman ratkaisemisen tulevaisuuteen nojaamalla kasvavaan maahanmuuttoon.
Sama logiikka näkyy puolustusmenoissa. Kun NATO esitti kesällä 2025 viiden prosentin tavoitteen, Espanja oli käytännössä ainoa liittolainen, joka kieltäytyi sitoutumasta.
Sánchez neuvotteli 2,1 prosentin poikkeuksen, koska halusi ohjata rahaa mieluummin sosiaalimenoihin. Vähemmistöhallitus ei ole pystynyt hyväksymään edes valtion budjettia vuoden 2023 jälkeen, mikä on jäädyttänyt pitkän aikavälin uudistukset.
Pohjoismaiset demarit sivuutetaan
Lindtmanin puheissa poliittisesti paljastavinta on se, mitä hän ei sano. Pohjoismaisessa sosiaalidemokraattisessa perheessä luontevin vertailukohta olisi Tanska tai Ruotsi – maat, jotka ovat lähellä Suomea sekä kulttuurisesti että yhteiskuntarakenteeltaan.
Tanskan sosiaalidemokraatit ajavat unionin tiukinta turvapaikkapolitiikkaa. Tavoitteena on käytännössä nolla turvapaikanhakijaa, hakemukset käsitellään kolmansissa maissa.
Ruotsinkin demarit ovat siirtyneet tiukempaan suuntaan integraatio-ongelmien jälkeen. Lisäksi molemmat edellyttäisivät julkisen talouden kurinalaisuutta. Espanja ei edellytä kumpaakaan – siksi se on SDP:lle sopivampi esikuva.
Lindtman etsii suuntaa
Lindtmanin Espanja-ihailu kertoo SDP:n linjasta. Puolue hakee oikeutusta politiikalle, joka pitää sosiaalimenot korkealla, välttää rakenteellisia uudistuksia ja torjuu pohjoisen tiukan maahanmuuttolinjan.
Espanjan malli voi toimia maassa, jolla on 94 miljoonaa turistia vuodessa, 163 miljardia EU-elpymiseuroa ja lämmin ilmasto houkuttelemaan ulkomaista työvoimaa. Suomella ei ole yhtäkään näistä tekijöistä.
Espanja on kasvanut nopeasti, mutta asukaskohtainen elintaso on silti 47 prosenttia Suomea alhaisempi. Espanja ei ole mikään koulutuksen ja korkean tason osaamisen suurvalta.
Tanska ja Ruotsi painottavat tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, panostuksia tuottavuuteen ja hallittua julkisen talouden hoitoa. Nämä ovat epämiellyttäviä valintoja puolueelle, joka haluaa lisää tulonsiirtoja ja julkista sektoria. Siksi Lindtman katsoo ihailevasti Espanjaan eikä Pohjoismaihin.
