Halla-aho pohtii vuoden 1939 tapahtumia: ”Kaikille suomalaisille, poliittiseen väriin katsomatta, oli selvää, että Suomi on heidän maansa eikä jonkun toisen maa”

Puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoittaa Perussuomalainen-lehden kolumnissaan veteraaneista, maanpuolustustahdosta ja epäsovun kylväjistä.

Viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt kuoli marraskuun alussa 98-vuotiaana. Moni poliitikko ja julkisuuden henkilö muisti häntä tviiteissään ja kolumneissaan. Sodissa taistelleiden uhrauksia ja tekoja kiiteltiin yleisemminkin.

Sotaveteraanit ovat yksi suomalaisten arvostetuimmista instituutioista. Pimeimpien taistolaisaikojen jälkeen harva on kehdannut kyseenalaistaa tai arvostella isänmaalle nuoruutensa, terveytensä tai henkensä antaneita. Sen sijaan keskustelua on käyty paljonkin siitä, minkä asian puolesta veteraanit oikeastaan taistelivat ja mikä on paras tapa vaalia heidän perintöään arkipäivässä.

Vasemmalta kerrotaan mielellään, että veteraanit taistelivat suvaitsevaisuuden, liberalismin, eurooppalaisen Suomen ja monien muiden nykyään muodikkaiden asioiden puolesta. Tästä seuraa loogisesti, että paras tapa kunnioittaa veteraaneja on marssia Pride-kulkueessa, kannattaa avokätistä maahanmuuttopolitiikkaa ja vetää EU-lippu salkoon.

Menneisyyden valjastaminen palvelemaan nykyisiä poliittisia tarpeita on jotakin, mistä George Orwell varoitti romaanissaan 1984: ”Joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta.”

En usko, että suomalaisilla oli kovin abstrakteja motiiveja vuonna 1939. Miksi siis kansa taisteli? Uskon, että puolustustahtoon vaikutti ainakin kolme asiaa:

Ensinnäkin kaikille suomalaisille, poliittiseen väriin katsomatta, oli selvää, että Suomi on heidän maansa eikä jonkun toisen maa. Joku toinen yritti ryöstää heille kuuluvaa maata. Toiseksi heille kaikille oli selvää, että Suomi on heidän ainoa kotimaansa, juuri heidän turvapaikkansa maailmassa. Ei ollut paikkaa, johon paeta jatkamaan hyvää, vapaata elämää. Vaihtoehtoina oli seistä (ja ehkä kaatua) tai alistua orjuuteen. Kolmanneksi heille kaikille oli selvää, että he kaikki, poliittiseen väriin katsomatta, ovat suomalaisia ja sellaisina samassa veneessä.

Sanalla sanoen, vuoden 1939 suomalaiset kokivat vahvaa kohtalonyhteyttä toistensa ja kotimaansa kanssa.

Nykyään on muotia pelotella Putinilla ja nähdä hänen trollejaan ja agenttejaan jokaisen puun takana ja kaikkien kivien alla. Itse en kuulu tähän koulukuntaan, mutta jos olisin pahantahtoisen ja laajentumishaluisen imperiumin hallitsija ja haluaisin heikentää pienten naapurieni puolustuskykyä, pyrkisin rikkomaan edellämainittua kohtalonyhteyttä.

Informaatiovaikuttamisen keinoin kylväisin kyseisten maiden asukkaisiin sellaista ajatusta, että ehkä heidän maansa ei kuulukaan heille vaan kaikille. Edistäisin ”maailmankansalaisuuden” ajatusta ja vapaata liikkuvuutta, jotta kyseisten maiden asukkailla olisi houkutteleva vaihtoehto puolustautumiselle – pakeneminen. Panisin asiamieheni kuiskuttelemaan heille, että oikeastaan he eivät edes ole mikään kansa vaan ainoastaan kokoelma yksilöitä. Tuhoaisin heidän keskinäisen koheesionsa rikkomalla kaikki yhteisöllisyyttä ylläpitävät instituutiot, syventämällä luokka- ja tuloeroja ja edistämällä etnisten ja kulttuuristen saarekkeiden syntymistä heidän yhteiskuntansa sisälle.

Kruunaisin operaation harhautuksella: loisin mielikuvaa, että ne, jotka vastustavat hankettani, ovat vieraan vallan asialla, kun taas todelliset asiamieheni ovat oikeita isänmaanystäviä.

Sitten istuisin mukavasti nojatuoliin. Katselisin, miten naapurini asukkaat tappelevat keskenään ja kiroavat itsensä ja toisensa, popsivat mielialalääkkeitä ja keskustelevat siitä, voiko miehellä olla kuukautiset. Lopulta poimisin heidän maansa kuin kypsän hedelmän.