Talouselämän toimittaja Matti Virtanen sai tarpeekseen median hysteerisestä ilmastonmuutouutisoinnista ja kirjoitti opaskirjan yhteiskunnan ilmastopaniikkihäiriön hoitoon. Virtanen on epäuskottava vähätellessään tutkimusnäyttöä ihmisen roolista ilmaston lämpenemisessä, mutta vakuuttaa kritisoidessaan ilmastopoliittisia paniikkiratkaisuja, tiedetoimittaja Marko Hamilo arvioi.

Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kyseenalaistajat kutsuvat itseään ilmastoskeptikoiksi, koska terve epäily kuuluu tieteelliseen asenteeseen. Tiedeyhteisö taas kutsuu heitä mieluummin ilmastodenialisteiksi, koska ilmastotutkijoiden näkökulmasta “skeptikot” pyrkivät ylläpitämään mielikuvaa tieteellisestä koulukuntakiistasta kysymyksessä, jossa tutkimusnäyttö on vankalla pohjalla ja yhdensuuntainen.

Talouselämän toimittaja Matti Virtanen on pitkän linjan ilmastoskeptikko tai ilmastodenialisti, kummasta näkökulmasta asiaa haluaakaan tarkastella. Uutuuskirjassaan Ilmastopaniikki – Hoito-opas Virtanen kertaa ison joukon epäilijöiden argumentteja journalistiseen tyyliin: hän antaa haastateltavien puhua, ja pitää oman kertojan äänensä näennäisen neutraalina.

Tällainen tyylilaji vakuuttaa lukijan paljon tehokkaammin kuin sellainen, jossa kirjoittaja itse esiintyy avoimen kantaaottavasti. Toimittaja kuitenkin valitsee haastateltavat ja tietää, mitä heiltä voi odottaa.

Ilmastodebattia pitkään seuranneelle sekä nimet että asiat ovat tuttuja. Kirjassa virallista totuutta kritisoi muun muassa Helsingin Yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtaja Antero Järvinen, yksi arvostetuimmista epäilevän leirin suomalaistutkijoista. Asioista esillä ovat laajalti muun muassa auringon aktiivisuuden vaihtelu ja vesihöyryn rooli kasvihuonekaasuna sekä tietomurto ilmastotutkijoiden sähköposteihin eli Climategate.

Ilmastoskeptikotkin kannattavat kierrätystä – ainakin skeptikkoargumentit lähtevät aika ajoin uudelle kierrokselle, kun suuri yleisö on unohtanut tutkijoiden niihin esittämät vasta-argumentit. Suuri osa ilmastodebatin tieteellisestä puolesta on samojen väitteiden toistoa. Virtasen kirjassakaan ei juuri esitellä sellaisia skeptisiä väitteitä, joita ei olisi kertaalleen kumottu esimerkiksi Skeptical Science -verkkosivustolla.

Onko syypää Syyrian sisällissotaan presidentti Bašar al-Assad – vai ilmastonmuutos?

Skeptiset argumentit jakautuvat kolmeen pääluokkaan. Yhtäältä voidaan kiistää, että planeettamme ilmasto ylipäätään lämpenee, tai jos lämpeneekin, se saattaa johtua luonnollisista syistä eikä teollisen sivilisaation kasvihuonekaasuista. Tyypillisintä on kuitenkin väittää, että ilmasto lämpenee luonnollisista syistä, ja näitä väitteitä Virtanen kirjassaan pääosin käsittelee.

Ilmastopaniikin parasta antia on kuitenkin ilmastonmuutoksen seurauksia koskevien väitteiden kriittinen arviointi. Lämpenevän ilmaston vaikutukset luontoon ovat paljon huonommin tunnettuja kuin hiilidioksidin vaikutus ilmastoon, ja erityisen suuria epävarmuudet ovat, kun etsitään syy- ja seuraussuhteita ilmastonmuutoksen ja ihmisten käyttäytymisen välillä.

Perussuomalaisesta näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on Virtasen kritiikki poliitikkojen löysiin heittoihin, joiden mukaan ilmastonmuutos aiheuttaa pakolaisuutta – ja olisi jo nähtyjen pakolaisvyöryjen syy.

Virtanen viittaa Jan Selbyn ja kumppanien vuona 2017 julkaistuun perusteelliseen tutkimukseen, jonka mukaan Syyrian sodasta on tullut usein toisteltu esimerkki siitä, miten ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos lisää aseellisia konflikteja tai niiden uhkaa.

Vallitsevan näkemyksen mukaan ilmastonmuutos sai aikaan äärimmäistä kuivuutta Syyriassa ennen sisällissodan syttymistä, ja että tämä kuivuus sai aikaan laajamittaisen maan sisäisen muuttoliikkeen, joka horjutti Syyrian sosioekonomista tilannetta ja vauhditti maan vajoamista sotaan.

Virtasen mukaan näille väitteille ei löydy tukea Selbyn tutkimuksessa:

– Ei ole selvää ja luotettavaa näyttöä siitä, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos olisi vaikuttanut Syyrian sisällissotaa edeltäneeseen kuivuuteen. Näyttöä ei ole myöskään siitä, että kuivuus olisi aiheuttanut läheskään niin suurta muuttoliikettä kuin usein väitetään. Eikä näyttöä ole siitäkään, että maan sisäinen muuttoliike olisi vaikuttanut sisällissodan syttymiseen, Virtanen siteeraa Selbyä.

Virtasen mukaan ilmastonmuutos voi olla diktaattorille mukava tekosyy, ”Vapaudut vankilasta” -kortti.

– Ainakin Bashar al-Assad ottanee sen mukaansa, jos hän joskus joutuu kansainväliseen sotarikostuomio- istuimeen syytettyjen penkille.

Virtanen ei usko, että lämpenevä ilmasto olisi niin suuri inhimillinen katastrofi, kuin väitetään. Tätä kysymystä on vaikea arvioida luonnontieteellisesti. Paheneva kuivuus voi viedä sadot nykyisillä viljelykasveilla, mutta entä jos tulevaisuudessa pystytään geenimuuntelulla kehittämään paremmin kuivuutta kestäviä lajikkeita. Jos lumi sulaa hiihtokeskuksissa, sinne tehdyt investoinnit menevät hukkaan, mutta toisaalta lämpimämpi ilmasto voi tuoda turisteja kohteisiin, joissa on nyt liian kylmä. Kesähelteisiin voi varautua ottamalla oppia kuumista maista.

Kysymys on siitä, kuinka nopeasti luonto, infrastruktuuri ja ihmiset pystyvät sopeutumaan muuttuvaan ilmastoon. Virtanen uskoo, että sopeutuminen tulee edullisemmaksi kuin yritykset hillitä ilmastonmuutosta.

Se Virtasen argumentti ainakin on kestävä, että poliittisesti on paljon helpompaa sopeutua ilmastonmuutokseen kuin hillitä sitä. Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen edellyttää globaalia sopimusta, jollaista ei ole vieläkään pystytty solmimaan – Kiina ja muut nopeasti kehittyvät maat ovat yhä vapaamatkustajia. Sopeutuminen taas tapahtuu paikallisesti tai kansallisesti.

Ilmastopoliittinen paniikkihäiriö johtaa “bipolaariseen lainsäädäntöön”

Yksi kirjan terävimmistä haastatelluista on kokoomuksen entinen euroedustaja Eija-Riitta Korhola. Korholan mukaan ympäristöjärjestöt myyvät yksinkertaista maailmaa, jossa on aina yksi kohde kerrallaan, ja kun se osoittautuu virheeksi, mennään toiseen suuntaan täysillä.

– Taustalla on tietysti varainhankinta, Korhola toteaa.

Esimerkkejä täyskäännöksistä riittää. Ilmaston pelastamiseksi on tuettu politiikan keinoin muun muassa etanolin ja palmuöljyn tuotantoa, vastustettu jätteidenpolttoa, kannustettu diesel-autojen hankintaa, maksettu syöttötariffeja tuulivoimalle, vastustettu metsänhakkuita, Korhola luettelee. Ja päinvastoin: melkein kaikki nämä toimet on jossain vaiheessa todettu vääriksi, ja pahimmassa tapauksessa politiikka on kääntynyt 180 astetta takaisin päin.

– Olen käyttänyt tästä nimitystä ’bipolaarinen lainsäädäntö’. Ensin tehdään yhtä ja sitten jotain päinvastaista. Luulen, että tuulivoimasta tulee seuraava käänne. Toivottavasti tulee – Suomen syöttötariffi tuulivoimalle on ollut Euroopan tuottavin bisnes”, Korhola esittää Virtaselle.

Ketä ilmastoskeptikon kannattaa äänestää?

– Ilmastonmuutos on todellinen ilmiö, mutta ratkaisu ei löydy identiteettipolitiikasta, moraaliposeerauksesta tai länsimaalaisen ihmisen itseruoskinnasta, muistuttaa perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho Suomen Uutisissa viime lokakuussa.

Perussuomalaiset eivät siis vastaa siihen skeptikkopiirien huutoon, jonka mukaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on tiede-eliitin suuri huijaus. Mutta vaikka ilmastoskeptikot olisivat tieteellisesti väärässä, he ovat monessa asiassa poliittisesti oikeassa.

Vallitsevassa paniikkimoodissa tehdään poukkoilevaa politiikkaa, ja se tulee kalliiksi varsinkin pienituloisille ja kehitysmaiden asukkaille. Tukiaiset, rajoitukset ja sääntely toisaalta edistävät aina jonkin intressiryhmän bisneksiä. Siinä missä omakotitaloaan lämmittävä ja autoileva tavallinen kansalainen häviää, voittaa se rikas maanomistaja, joka saa syöttötariffilla lihotetun tuulivoimafirman mailleen. Ilmastopaniikki luo markkinat kaikkien aikojen kaverikapitalismille.

Niin ilmastonmuutoksesta huolestuneiden ‘alarmistien’ kuin ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun tuhlatuista resursseista huolestuneet ‘skeptikoiden’ kannattaisi liittyä yhteen – kustannustehoton, poukkoileva ja eriarvoisuutta lisäävä ilmastopolitiikka ei ole kenenkään näkökulmasta järkevää.

Marko Hamilo