KOLUMNI | Oululainen somevaikuttaja Jiri Keronen kirjoittaa EU:n tekijänoikeusdirektiivistä, eikä aivan hellästi kirjoitakaan.
Euroopan Unionin parlamentti hyväksyi uuden tekijänoikeusdirektiivin keskiviikkona 12.9. Suomalaisista puolueista perussuomalaisten, vihreiden ja RKP:n europäättäjät äänestivät direktiiviä vastaan. Demareiden mielipiteet jakautuivat, mutta kokoomus, keskusta ja vasemmistoliitto kannattivat tekijänoikeusdirektiiviä yksimielisesti.
Tämä tekijänoikeusdirektiivi kuulostaa suhteellisen viattomalta. Kannattajien mukaan tarkoituksena on ainoastaan turvata, että lehdistö ja muusikot saavat omansa sosiaalisen median aikakaudella.
”Tekijänoikeusdirektiivi on erinomainen osoitus siitä, minkä takia Euroopan Unioni ei näyttäydy monille vakaana vaikuttajana, jolla vain sattuu olemaan pahana päivänä iskiaisongelmia, vaan epämääräisenä juoppona, joka pissaa nimensä lumeen ja nauraa räkäisesti sille, miten ovela ja omaperäinen vitsi oli. ”
Ainoa vaan, että näiden sinällään positiivisten päämäärien sijasta direktiivi tulee kaikella todennäköisyydellä toimimaan täysin päinvastaisesti. Kansalaiset saavat vähemmän tietoa, lehdistön juttuja luetaan vähemmän ja kaiken kukkuraksi suuret nettiyhtiöt joutuvat valintatilanteeseen – jaksavatko ne ylipäätään tällaista ihmeen kikkailua, vai olisiko parempi vaan leikata koko Eurooppa irti laajemmasta Internetistä.
Direktiivissä on paljon kaikenlaista pösilöä. Mediassa näistä pösilyyksistä esille ovat nousseet etenkin direktiivin artiklat 11 ja 13.
Artikla 11 koskee niin sanottua linkkiveroa ja artikla 13 taas direktiivin edellyttämää sensuurikoneistoa. Tässä kirjoituksessa käytän termiä ”linkkivero” jo ihan senkin vuoksi, että direktiivin kannattajien mukaan tällaisen termin käyttö on pelkkää opposition propagandaa ja pelottelua. Koska itseäni kyseinen argumentti ei vakuuta, niin ihan piruilun vuoksi käytän näitä sanoja.
Kansankielellä tämä ”linkkivero” tai ”linkitysmaksu” – tai mikä tahansa, miksi sitä tahtoo kutsua – antaa eurooppalaisille uutispalveluille, sisällöntuottajille ja vastaaville oikeuden vaatia korvauksia, kun niiden tuotoksia linkitetään sosiaalisessa mediassa. Artiklan mukaan yksityiset käyttäjät saavat edelleen linkitellä sisältöön ilman, että heitä voidaan velvoittaa maksamaan tätä linkkiveroa. Artikla on kuitenkin äärimmäisen epäselvä sen suhteen, miten esimerkiksi blogit, nettilehdet ja sen sellaiset luokitellaan. Jää täysin arvailun varaan, kuka on yksityinen ja kuka ei.
Mitä enemmän artikla 11:n antamia mahdollisuuksia hyödynnetään, sitä enemmän tavanomaisten uutispalvelujen näkyvyys laskee suhteessa mielipidekirjoituksiin, blogeihin ja muihin vastaaviin. Tällainen kehitys on omiaan syöksemään keskustelua entistä syvemmälle niin sanottuun ”totuudenjälkeiseen aikakauteen”, jossa fiilistely ja kokemusasiantuntijuus on tärkeämpää kuin se, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Kun tämän yhdistää siihen, miten sosiaalisen median jo olemassaolevat algoritmit rajoittavat negatiivista ilmaisua enemmän kuin positiivista ilmaisua, johtaa tällainen kehitys lähinnä valheelliseen keinotodellisuuteen, jossa kaikki on vaaleanpunaista, yksisarvisia ja vaaleanpunaisia yksisarvisia. Tämä ei tietenkään koske Hitleriä. Hitler on edelleen Hitler.
Direktiivi luo sensuurikoneiston, koska päättäjät eivät tajua teknologiaa
Mietitäänpä sitten artiklaa 13, koska se se vasta typerä onkin.
Artikla 13:n tarkoituksena on velvoittaa erilaiset julkaisualustat, kuten Facebookin, Instagrammin ja Twitterin varmistamaan, että niillä ei julkaista tekijänoikeuksien alaista materiaalia. Jos tätä tulkitaan sananmukaisesti, tarkoittaa se, että esimerkiksi hassua kuvaa Homer Simpsonista ei saa levittää, mikäli levittäjällä ei ole siihen lupaa tekijänoikeuksien haltijalta.
Jos artikla 13 menee läpi, se luo käytännössä sensuurikoneen, sanoivat sen puolustelijat mitä tahansa. Direktiivi siirtää vastuun tekijänoikeuksia rikkovan materiaalin jakamisesta pois jakajalta suurille media-alustoille. Kaikkien merkittävien julkaisualustojen, kuten YouTuben, Facebookin, Twitterin ja niin edelleen tulee tarkistaa, onko niissä julkaistu materiaali tekijänoikeuksien alaista tai niillä on riski joutua ongelmiin.
Koko artikla perustuu niin moneen väärinymmärrykseen teknologiasta ja sosiaalisen median luonteesta, että en saanut laskintani ymmärtämään sen logiikkaa, vaikka löin sitä useita kertoja vasaralla. Artikla on mitä erinomaisin esimerkki siitä, kun lakia säädetään ilman, että tajutaan, miten teknologia toimii tai miten sitä käytetään.
”Jotta tällaisen artiklan noudattaminen olisi mahdollista, pitäisi sosiaalisilla medioilla ja muilla alustoilla olla valtavat, jatkuvasti laajenevat tietokannat koskien kaikkea kiellettyä materiaalia. Tätä materiaalia pitäisi jatkuvasti verrata kaikkeen julkaistuun materiaaliin, jotta tekijänoikeusrikkomuksia ei tapahdu.”
Jotta tällaisen artiklan noudattaminen olisi mahdollista, pitäisi sosiaalisilla medioilla ja muilla alustoilla olla valtavat, jatkuvasti laajenevat tietokannat koskien kaikkea kiellettyä materiaalia. Tätä materiaalia pitäisi jatkuvasti verrata kaikkeen julkaistuun materiaaliin, jotta tekijänoikeusrikkomuksia ei tapahdu. Jos tuollaiseen tekniseen operaatioon halutaan lähteä, merkitsee se valtavia konesaleja täynnä tietokoneita, joiden ainoa virka on tallettaa suojattua tietoa ja ruksuttaa numeroita, jotta jengi ei vahingossa jaa jotain tekijänoikeuksilla suojattua. Jos miettii ihan pääjärjellä, niin tämän laskentakapasiteetin voisi valjastaa tekemään jotain fiksumpaakin, kuten vaikka laskemaan syöpäsolujen uusiutumistahtia tai ilmastonmuutoksen vaikutusta ympäristöön.
Syy, miksi tätä artiklaa sanotaan meemikielloksi, johtuu keinoälyjen rajallisuudesta. Suuri osa länsimaalaisesta tekijänoikeuksia koskevasta lainsäädännöstä on suhteellisen rentoa, mitä tulee parodiaan. Jutuista saa laskea vitsiä, vaikka se olisikin tekijänoikeuksien alaista juttua. Ihmisillä on monesti myös ainakin jonkinlainen kyky ymmärtää, milloin jokin juttu on ironiaa, sarkasmia, huumoria tai muuta vastaavaa.
Tietokoneilta ja keinoälyiltä tällainen kyky puuttuu. Vaikka keinoälyt kehittyvät huimaa tahtia, ne eivät pysty vielä millään tasolla luotettavasti sanomaan, milloin esimerkiksi jostakin asiasta heitetään sarkastista huulta läpällä ja kännissä ja milloin asia on esitetty vakavana aikeena rikkoa tekijänoikeuksia. Olemassaoleva teknologia on tämän suhteen äärimmäisen puutteellista. Hyvänä esimerkkinä vaikka suosittu Perikato-elokuvasta tehty Hitler-meemi, jossa Adolf raivoaa milloin mistäkin. Tietokoneiden on hyvin vaikea ymmärtää, milloin raivokohtaus on vitsi ja milloin Perikato-elokuvasta on jaettu laittomasti kohtauksia.
Mihinkään laajamittaiseen ja oikeasti tekijänoikeuksia rikkovaan piratismiinhan direktiivi ei vaikuta yhtään millään tavalla. Esimerkiksi elokuvat ja pelit jaetaan käytännössä lähes kokonaan vertaisverkkojen kautta, eivätkä nuo vertaisverkot ole minkään yksittäisen yrityksen alaisuudessa. Vertaisverkkoihin direktiivi ei siis koske, oli lainsäätäjien tarkoituksena mikä tahansa.
Tietokoneäly on fiksu, mutta se ei pysty tajuamaan, onko tämä kuva shiba inu -koirasta lain sallima meemi vai kamala tekijänoikeusrikkomus.
Yritykset eivät välttämättä ole kiinnostuneita noudattamaan EU:n sääntöjä
Koska Euroopan Unionilla on valtaa ainoastaan Euroopassa, ja suurin osa merkittävistä Internet-yrityksistä toimivat muualla kuin Euroopassa, on näillä yrityksillä myös yksi ässä hihassa, jota EU:lla ei ole. Nimittäin Twitter, Facebook ja muut alustat voivat yksinkertaisesti kieltää liikenteen, joka tulee direktiivin alaisista maista. Jos Hesari vaatii Facebookilta tonneja linkkiensä jakamisesta, mutta Facebook ei oikeastaan niinkään välittäisi maksaa, voi Facebook yksinkertaisesti estää Hesarin materiaalin jakamisen sivuillaan. Sosiaalisille medioille voi tulla halvemmaksi kiertää direktiivi kuin noudattaa sen vaatimuksia.
”Oho, hupsis. Kuka ois arvannu, että Googlella on enemmän ruista ranteessa kuin jollakin eurooppalaisella tekijänoikeuspuljulla?”
Tällaisista ilmiöistä on lukuisia esimerkkejä ihan lähimenneisyydestä. Aikaisemmin tänä vuonna EU sääti uuden tietosuoja-asetuksen, joka määräsi erilaisia vaatimuksia sille, miten esimerkiksi nettisivut voivat käyttää cookieita ja muita tietoja. Koska kaikkia amerikkalaisia nettisivuja ei kiinnostanutkaan noudattaa eurooppalaisia asetuksia tai ne kokivat niiden noudattamisen liian kalliiksi, käytäntöjensä muuttamisen sijasta ne vain kielsivät eurooppalaisen nettiliikenteen sivuilleen kokonaan.
Puolestaan viime vuoden lopulla Teosto koitti neuvotella YouTuben kanssa sopimusta, jonka perusteella Google olisi joutunut antamaan Teostolle massia. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat, koska Googlea ei kiinnostanut maksaa. Loppujen lopuksi Google yksinkertaisesti kielsi monien tekijänoikeuksien alaisten videoiden näyttämisen Suomessa. Muualla maailmassa ne toki näkyivät entiseen tapaan.
Oho, hupsis. Kuka ois arvannu, että Googlella on enemmän ruista ranteessa kuin jollakin eurooppalaisella tekijänoikeuspuljulla?
Mikäli uusi tekijänoikeusdirektiivi menee läpi, se tulee tavalla tai toisella rajoittamaan Internetiä eurooppalaisille. Se luo suoraan suurille ulkomaalaisille palveluntarjoajille taloudellisen insentiivin välttää eurooppalaisten uutisten välittämistä tai jopa estää tietoa eurooppalaisilta kokonaan. Ihan sama, mikä lopputulos on, se ei ainakaan ole tavallisen eurooppalaisen Internet-käyttäjän kannalta millään tasolla edullinen. Pahimmillaan se voi rikkoa sen, miten Internetiä ja sosiaalista mediaa nykyään käytetään asioista keskustelemiseen ja tiedon jakamiseen.
EU puree isomman neliskulmaisen palikan kuin sen kolmikulmaiseen kurkkuun mahtuu
Tekijänoikeusdirektiivi on erinomainen osoitus siitä, minkä takia Euroopan Unioni ei näyttäydy monille vakaana vaikuttajana, jolla vain sattuu olemaan pahana päivänä iskiaisongelmia, vaan epämääräisenä juoppona, joka pissaa nimensä lumeen ja nauraa räkäisesti sille, miten ovela ja omaperäinen vitsi oli. Ylikansallinen valtioliitto määräilee osavaltioita asioista, joista se ei itsekään ymmärrä yhtään mitään. Seurauksena on epämääräistä, ennen kaikkea Euroopan kansalaisten elämää rajoittavaa sääntelyä.
Luonnollisesti voi sanoa, että ei tämä nyt ole EU:n vika, koska ovathan meidän omatkin päättäjämme vähän kieli keskellä sähköpaimenta, mitä tulee informaatioteknologiaan. On luonnollisesti totta, että esimerkiksi Suomen päättäjät ovat mitä erinomaisimpia säätelemään informaatioteknologiaa koskevaa politiikkaa päin naisen synnytyskoneistoa. Mutta EU ei ratkaise tätä ongelmaa, vaan se ainoastaan syventää sitä. EU luo suomalaisen kämmäilyn päälle oman eurostoliittolaisen kämmäilyn kulttuurinsa. Sitten nämä sopat yhdistyvät ja me saamme lainsäädäntöä, jonka mukaan jenkkiläisten yksityisyritysten pitää estää kissojen jakaminen Facebookissa, jotta Metallica ja MTV eivät menetä tuloja.
EU myös eskaloi tätä huonon sääntelyn ongelmaa. Yksikään jäsenmaa ei olisi yksinään edes kehdannut ryhtyä vaatimaan sosiaaliselta medialta rahaa tai sensuuria. Vasta EU:n tasoinen instituutio pystyy edes harkitsemaan Internetin näin laaja-alaista valvontaa ja sensuuria. Mitä härskimpää asiaa ehdottaa, sitä enemmän pokkaa se vaatii, ja EU:n kaltaisen kasvottoman byrokratiakoneiston pokka on kertaluokkia suurempi kuin mitä keskimääräiseltä suomalaiselta turvallisen hiljaiselta poliitikolta löytyy.
Euroopan Unioni luotiin alunperin työvoiman vapaan liikkuvuuden, vapaan kaupankäynnin ja muiden hienolta kuulostavien käsitteiden periaatteille, mutta nykyisen kehityksensä myötä siitä on tulossa enemmänkin Euroopan kansalaisten vapautta rajoittava järjestelmä. Tämä näkyy etenkin Internetissä, jossa Euroopan Unioni ja EU-sääntely ovat yksiä merkittävimmistä tiedon vapaan jakamisen ja sitä kautta demokraattisen keskustelun sekä kansallisen ymmärryksen vastaisista voimista.
Jos tekijänoikeusdirektiivi menee nykymuodossaan läpi, se tulee rajoittamaan eurooppalaisten oikeutta jakaa ja saada tietoa vapaasti. Kysymys on ainoastaan yksityiskohdista.
JIRI KERONEN