Turkkila: Median valikoivat faktat eivät kerro koko totuutta

Suomalainen media vaikuttaa voimakkaasti ihmisten todellisuuskäsitykseen. Mediat julkaisevat usein uutisia, joissa rakentuvat narratiiveille (tarinoille), jotka eivät ole totta. Toki näiden tarinoiden faktanpalaset pitävät paikkansa, mutta kokonaisuuden tarkoitus on antaa kuva, joka on tosiasiassa päinvastainen totuuden kanssa. Narratiiviuutisointi toimiikin päinvastoin kuin perinteinen journalismi. Narratiiviuutisoinnissa päätetään ensin lopputulos, ja sen jälkeen valitaan uutiseen ainoastaan ne faktat ja asiantuntijat, jotka tukevat etukäteen valittua loppupäätelmää. Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa.

Youtube, 10 min.

Kävin intin 1993. Siellä oli paljon kummallisia tapoja, ja yksi niistä liittyi siivoukseen. Sotilaskotiin pääsi vasta, kun tupa oli siivottu, ja luvan myönsi yleensä alikessu. Siivous tehtiin yleensä rimaa hipoen, koska harva parikymppinen rakastaa tuvan puunaamista. Kun tupaa tarkistava alikessu tarkasteli siivouksen laatua, hän useimmiten pyyhkäisi sormellaan jotain satunnaista kohtaa – ja jos sormeen jäi pölyä, siivous ei täyttänyt kriteereitä, ja sitä jatkettiin.

Koska intti on intti, rituaaliin liittyi pieni molemminpuolinen jäynä. Joskus kundit innostuivat särmäämään – siis siivoamaan vimmaisesti, jotta pölyä etsivä saisi nenilleen. Kun alikessu sitten yritti löytää pölyä, ei sitä ensin tahtonut löytyä ja sekös kävi kunnian päälle. Mutta inttituvassa on paljon pintoja. Oliko verhotangossa kolmen metrin korkeudella pölyä? Oliko pölyä patterin takana? Löytyikö pölyä sängynjalkojen alapinnasta?

Aina, kun kissanhännänvetoa seurasin, pölyä löytyi jostain. Vaikka tupa olisi ollut miten siisti tahansa, jostain löytyi aina ripaus pölyä. Kyse oli ainoastaan siitä, kuinka innokkaasti tupaa tarkistava halusi pölyä etsiä. Ja tästä pääsemme pääkirjoituksen varsinaiseen aiheeseen – oli FAKTAA, että äärimmäisen siistin tuvan jossain paikassa oli pölyä. Ja tällä yhdellä pienellä todisteella rakennettiin NARRATIIVI eli tarina siitä, että huone on sotkuinen. Mutta TOTUUS oli päinvastainen: tupa kokonaisuudessaan oli siisti.

Fakta on pieni palanen totuutta. Totuus on iso palanen totuutta. Narratiivi on kertomus tai tarina, joka on totta tai sitten ei. Liian usein narratiivi rakennetaan faktanpalasista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin totuudenmukainen.

+++

”Faktoille on nyt suurempi tarve kuin koskaan – tutustu Hesariin 2 viikkoa maksutta!”, mainos kertoo. Mutta mitä tarjouksella saa? Sillä saa toki faktoja (jotka sinällään pitävät paikkansa), mutta kylkiäisenä tulee raskas lasti narratiiveja, jotka eivät ole totuudenmukaisia. Helsingin Sanomien raju laadullinen alamäki johtuu tästä. HS on siirtynyt narratiiviseen journalismiin. Samoilla apajilla toimivat mielipidemuokkaajat muun muassa Image, Long Play ja Yleisradio.

Suomalainen media on pullollaan narratiiveja, jotka eivät ole totta. Toki narratiivien faktanpalaset pitävät paikkansa, mutta niiden tarkoitus on antaa kuva, joka on tosiasiassa päinvastainen totuuden kanssa. Narratiiviuutisointi toimiikin päinvastoin kuin perinteinen journalismi. Narratiiviuutisoinnissa päätetään ensin lopputulos, ja sen jälkeen valitaan uutiseen ainoastaan ne faktat ja asiantuntijat, jotka tukevat etukäteen valittua loppupäätelmää.

Esimerkkejä tarkoitushakuisista narratiiveista on paljon:

Naisten euro on noin 80 senttiä. Feminismikritiikki on naisvihaa. Trump ei tee mitään oikein. Maailma syttyy tuleen, koska ilmastonmuutos. Maahanmuutto on rikkaus. Turvapaikanhakijat tapetaan, jos he palaavat. Rajojen sulkeminen tarkoittaisi, että Suomesta tulee Pohjois-Korea. Turvapaikanhakijat työllistyvät. Kotoutuminen auttaa. Suomalaiset ovat rasisteja. Epämieluisat mielipiteet on eliminoitava yliopistoista. Menestyvä yrittäjä on varas. Home ei aiheuta sairauksia. Ydinvoima on korvattavissa tuulisähköllä. Autoilun alasajo Suomessa on menestystarina. Vihreät edistävät talouskasvua. Epädemokraattinen EU on demokratiaa. Eurovaluutta on menestys. Oli järkevää lähettää miljardeja eteläisille EU-maille. Suomi on syyllistynyt kolonialismiin. Kansallismielisyys on Venäjä-mielisyyttä. Suomi ei ole totta.

Ja niin edelleen. Kaikkien tueksi löytyy tietenkin koko joukko inttituvan pölypalleroita, siis faktoja.

On varmasti fakta, että yksittäinen konemies Akseli Leppänen on 1900-luvun alussa työskennellyt Belgian siirtomaassa Kongossa. Mutta on naurettavaa rakentaa Suomi-on-kolonialistinen-valtio-narratiivia tällaisen mikrofaktan varaan.

Jotta narratiivin lumous säilyisi, lukijoita on suojeltava vääriltä faktoilta. Niinpä media vaikenee kokonaan tiedonpalaisista, jotka eivät tue sen tuputtamia narratiiveja. Malli toimii, jos lukijoita pidetään tietoisesti narratiiviharhassa – siis umpiossa, jossa median portinvartijat pitävät huolen siitä, että muuta informaatiota ei ole saatavilla.

Blogit ja vaihtoehtomediat ovat tuoneet moneen tapahtumaan ja uutiseen toisen tarkastelukulman. Ne täydentävät maailmankuvaa seikoilla, joista narratiivimediat tietoisesti vaikenevat. Ne rikkovat mediaumpion, ja narratiivimedia hyökkää niiden kimppuun – tietenkin narratiiveilla:

Suomalainen media on luotettavaa. Vaihtoehtomedioiden sisältö on valetta. Internet on täynnä pelkkää vihaa. Ja niin edelleen.

MATIAS TURKKILA

---

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen-lehden 8/2020 pääkirjoituksena.