Italian valtiovarainministeri Fabrizio Saccomanni kertoo FT:lle olevansa huolissaan pankkien pelastustalkoiden sijoittajavastuusta. Sijoittajavastuu ruokkii hänen mukaansa pääomapakoa, ja siten murentaa entisestään erityisesti kriisimaiden pankkien tilaa. Lisäksi hänen murhelistallaan ovat liian korkea euron arvo ja pk-yritysten rahoitusongelmat.
Pohjoisten euromaiden penseys maksattaa kalliit pankkituet veronmaksajien pussista on tietysti hyvin ymmärrettävää. Esimerkiksi Suomen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) on moneen otteeseen pitänyt sijoittajavastuuta esillä. Vastaavasti sijoittajat itse eivät haluaisi kohdata tällaista sijoittajavastuuta. Kesällä 2012 eurokriisin puhjettua aivan uusin ennätyksiin kansainväliset suuryritykset tyhjensivät joka arkipäivä kriisimaissa tehtyjen tuottojen tilit, ja siirsivät rahat turvallisemmiksi katsomiinsa maihin.
Yritysten pelko ei ollut liioiteltua vainoharhaisuutta. Keväällä 2013 Kyproksen pelastuspaketissa ensimmäisen idean mukaan jopa kansalaisten talletussuoja oli uhattuna. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jossa yli 100 000 euron talletuksista konfiskoitiin noin puolet. Lisäksi debentuurivelkojat jätettiin puille paljaille omistajien lisäksi.
Sijoittajavastuuseen on puuttunut myös EKP:n pääjohtaja Mario Draghi. Hänen kirjeessään kehotetaan välttämään sijoittajavastuun runnomista lävitse maksukykyisten pankkien osalta. Toisaalta Draghi odottaa EKP:n tarkastuksissa löytyvän varsinaisia ongelmapankkejakin. Hän tekee kuitenkin selvän eron: ne pankit, jotka reputtavat vain rasituskokeessa, mutta joiden tämänhetkinen tase kestää, tulisi päästää pois sijoittajavastuun piiristä. Draghi on kuitenkin kertonut, että arvioinnissa annettava ”loppuarvosana” ei erittele, mitkä pankit tarvitsevat joka tapauksessa uutta pääomaa, ja mitkä vain tehdyn rasituskokeen vuoksi.
Sijoittajavastuun ei pitäisi kuitenkaan olla ongelma normaalioloissa. Ongelma onkin siinä, että tätä vastuuta ajetaan taannehtivasti. Idea on samanlainen kuin uhkapelipöydässä – pelin säännöt tunteva asettaa panoksensa, ja vasta tämän jälkeen hänelle kerrotaan poikkeuksellisista ”talon säännöistä”. Esimerkiksi Kreikan velkasaneerauksen yhteydessä aiemmin Kreikan rahoittajille oli kerrottu, että euromaiden valtiolainoihin sijoittaminen on riskitöntä. Myöhemmin lojaaleille Kreikan rahoittajille selvisikin, ettei tämä pitänytkään paikkaansa. Jos sijoittajat tietävät vastuunsa, niin he hinnoittelevat arvioimansa riskit, ja vaativat riskien mukaiset tuotot.
Kuumaksi perunaksi ovatkin muodostumassa yhteisvaluutta euron viime vuosikymmenen aikana tehdyt sijoitukset ja niissä lymyilevät riskit. Kukaan tuskin haluaa vapaaehtoisesti joutua maksajan asemaan, mutta joku siihen on löydettävä. Suomalaisten kannalta historia ei anna lupailevia merkkejä tämän kaltaisissa kädenväännöissä. Poliitikkojen ja markkinavoimien ottaessa yhteen ovat poliitikot joutuneet taipumaan. Mikäli asiat ovat mennäkseen pieleen, niin sijoittajavastuun nimessä veronmaksajien suojelu voi kostautua laajana pääomapakona – ja siten entistä suurempien pankkitukien tarpeiden määränä.
Henri Myllyniemi