Pääkirjoitus: Osa tiedeyhteisöistä on muuttunut tulipunaisiksi ideologiayhteisöiksi

Suomalaisille tuputetaan politisoitunutta huuhaata. Sitä väitetään tieteeksi. Kun joku erehtyy sanomaan, että kyseessä ei ole tiede vaan huuhaa, häntä kutsutaan tieteenvastaiseksi. Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa.

Oletko koskaan kummastellut, miksi nykyään puhutaan niin paljon tieteenvastaisuudesta? Luulisi, että tiede ei ole erityisemmin moksiskaan siitä, uskooko joku siihen vai ei. Tiede tuppaa yleensä kulkemaan omia latujaan, ja toisinaan se tuottaa ihmiskunnalle erilaisia keksintöjä. Jos joku ei usko autoon tai sähköhammasharjaan tai tietokoneisiin, niin miksipä kenenkään siitä pitäisi sen enempiä suuttua?

Näin oli ennen. Nykyään on tavanomaista, että tieteenvastaisuuden pelottavaa leimaa saa varoa oikein tosissaan. Mutta miksi näin on? Ovatko ihmiset muuttuneet? Vai onko tiede muuttunut?

Tiede kehitti joskus muinoin junat ja raideliikenteen ohjausjärjestelmät ja ravintolavaunut. Itse uskon näihin kaikkiin ihan mielelläni. Sen sijaan en usko siihen, että Suomen kaltaisessa kylmässä ja pitkulaisessa maassa voitaisiin korvata autoliikenne junaliikenteellä. Olenko tieteenvastainen?

En välttämättä.

On näet niin, että juna ja ravintolavaunu ovat todellisia kapistuksia, mutta autojen korvaaminen junilla on poliittinen vaatimus.

+++

Mitä tekemistä poliittisilla vaatimuksilla on tieteen kanssa? Aika paljonkin, koska nykyään suomalaista tiedettä ohjaa mekanismi nimeltä strateginen tutkimus. Se tarkoittaa sitä, että tiedeyhteisö on valjastettu tanssimaan valtioneuvoston pillin mukaan. Tiedeyhteisö saa arvata, mitä hallitus haluaa, ja yrittää sitten tehdä tutkimusta, josta se arvelee vallanpitäjien pitävän.

Raha on vahva kannustin. Ideologia on vielä vahvempi. Syystä tai toisesta tietyt humanistiset tiedekunnat ovat erittäin voimakkaasti kallellaan tulipunaiseen äärilaitaan.

+++

Kanava-lehti ja Suomen Kuvalehti julkaisivat äsken rohkean artikkelin. Siinä kerrottiin, että suomalainen tiedeyhteisö ”ei katso hyvällä intellektuaalisia virtauksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevaa ideologiaa tai edes näyttävät olevan sen kanssa ristiriidassa.”

Näyttäisi pahasti siltä, että joistain tiedeyhteisöistä on tullut ideologiayhteisöjä. Tämä selittäisi omituisen tieteenvastaisuudesta paasaamisen viime aikoina. Ehkä kyse ei ollutkaan siitä, että ihmiset olisivat lakanneet uskomasta tieteeseen. Vaan siitä, mitä suuhumme tieteen nimissä lusikoidaan.

Nämä uudet poliittiset tiedeyhteisöt eivät tietenkään halua luopua tieteen arvovaltaisesta sateenvarjosta, mutta eivät myöskään halua lopettaa älyvapaan potaskan julkaisemista. Niinpä jää vain yksi pakokeino – käydä apinan raivolla niiden kimppuun, jotka kyseenalaistavat koko kuvion.

Taloustieteen emeritusprofessori Matti Viren kysyy olennaisen kysymyksen: ”Kertoisiko joku, miten tiede ja suomalainen yhteiskunta edistyvät Suomen Akatemian nykyisillä hankkeilla.”

Akatemia on mättänyt puoli miljoonaa euroa islamilaiseen essentialismiin, vihapuheselvitykseen, intiimiin maantieteeseen, medioituneeseen feminismiin, queer-maailmojen luomisen paikkoihin sekä turvapaikanhakijoiden kehollisiin kohtaamisiin. Siis puoli miljoonaa kuhunkin.

Tuottavatko tämäntyyppiset hankkeet todellakin niin piinkovaa tiedettä, että kyseenalaistaminen muuttaa ihmisen automaattisesti denialistiksi? Jos näin on, niin silloinhan näitä projekteja nälvinyt professori Viren olisi itsekin tiededenialisti.

+++

Tieteen poliittinen ohjailu ylhäältä käsin luonnollisesti korruptoi koko tiedekentän, mutta kukapa moiselle hanttiin pistäisi? Tiedeyhteisö itse? Aika vaikeaa, koska kovin vaikeaa on kritisoida sitä tahoa, joka säätelee rahahanoja.

Median luulisi pitävän tieteen puolta, mutta aika hiljaista sielläkin on edellämainittua Suomen Kuvalehteä lukuunottamatta. Hesarin senioritoimittaja Saska Saarikoski kirjoitti yhden väärän virkkeen tieteen ilmeisestä politisoitumisesta, ja siitähän woke-suvaitsevaiston raivo repesi. Saska joutui tietenkin pyytämään tapausta anteeksi, päätoimittaja Kaius Niemi nöyristeli raivostuneen ”tiede”-kentän edessä.

Lehti palasi toistelemaan turvallisia teesejään, jotka eivät suututa lehden tulipunaista lukijakuntaa. Ja niin vihapuhetta vastustava lehti palasi toistelemaan masokistista kelaansa, jossa miesten vihaaminen ”tuottaa paljon iloa”. Tämän ääneen sanominen on ”suorasanaista ja rohkeaa”. Miehet ovat ”väkivaltaisia, egoistisia ja laiskoja pelkureita”, joten ”viha on oikeutettua”.