Päätoimittajalta: Elokapina on radikalisoituneen median ikioma luomus

Lähihistoriaa: Kansainvälinen Exctinction Rebellion -äärijärjestö perustetaan Britanniassa lokakuussa 2018. Marraskuussa Suomessa käynnistetään äärijärjestön paikallinen sivuhaara Elokapina.

Järjestö tuputtaa suurelle yleisölle kuvaa spontaanista, itseohjautuvasta kansalaisaktivismista. Mutta toiminta on ammattimaista, hyvin rahoitettua ja taitavasti johdettua. Sen viesti läpäisee toimitusten palomuurit kaikkialla länsimaissa, Suomessakin.

Yleisradio ja Helsingin Sanomat suhtautuvat kapinaliikkeeseen suorastaan lapsenomaisen innostuneesti. Ne tekevät kymmeniä ja taas kymmeniä juttuja, joiden tekstit ovat kritiikittömän ylistäviä, oikeastaan puhtaita mainoksia, joissa suitsutetaan liikkeen aktivisteja ja esitellään heitä mahdollisimman edullisessa valossa. Ei ole tavatonta nähdä Ylen toimittajan ottavan tanssiaskelia keskellä katkaistua Mannerheimintietä. Useat Helsingin Sanomien ja Yle Uutisten jutut ylistävät ilmeisen rikollista toimintaa [1, 2, 3, 4, 5].

”Nyt on pakko”, hoetaan.

Toisenlaisiinkin otsikoihin olisi media voinut päätyä. Luonnonsuojeluteeman ohella Elokapinalla ja sen emojärjestöllä on fanaattisille ääriliikkeille tyypillinen eskatologinen kvasiuskonnollinen, lopun aikojen kuvausten puheenparsi. Julistukset eivät jätä epäilystä siitä, minkälaisesta toiminnasta on kyse. Väkivallan uhka on ollut läsnä alusta asti. Nuoria kuulijoita höynäytetään mukaan uhkakuvilla, jotka on kopioitu Ilmestyskirjasta – tulvat, tulimyrskyt, hävitys, sukupuutto, planeetan tuho.

Brittiläinen Gail Bradbrook on Elokapinan emojärjestön perustajia. Hän saa ympäristöherätyksen narkattuaan ayahuasca-, iboga– ja kambo-psykedeelejä Costa Ricassa. Guardianin haastattelussa 2018 hän paasaa: ”Olen valmis siihen, että minut pidätetään. Olen valmis siihen, että joudun vankilaan. Olen valmis kuolemaan tämän liikkeen puolesta.”

Vuonna 2019 liikkeen pääfilosofi Roger Hallam jyrisee ihmisoikeusjärjestö Amnestyn tilaisuudessa. Hän ennustaa Eurooppaan nälänhätää kolmen vuoden kuluessa ja ihmiskunnan kuolemista sukupuuttoon vuosikymmenessä.

Hallam jatkaa: ”Emme tyydy siihen, että lähetämme sähköposteja ja pyydämme lahjoituksia. Pakotamme hallitukset toimimaan. Jos ne eivät tottele, kaadamme ne ja luomme tarkoituksiimme sopivamman, uudenlaisen demokratian. [..] Kyllä, tämän prosessin aikana jotkut saattavat kuolla.”

Hallam paasaa samalla tavalla kuten maailmanlopun synkimmät profeetat yleensäkin. Demokratia ei toimi. Sivilisaatio kaatuu, ellei liikkeen vaatimuksia totella ja syyllisiä päästetä päiviltä. Uskokaa tai tuhoutukaa.

Ei ole liioittelua puhua kultista.

Varsinkaan, kun kultin entisetkin jäsenetkin käyttävät kultti-termiä.

Yllättävää ei sinänsä ole se, että sekopäät mölisevät houruisia tuomiopäivän visioitaan. Tällaisia mesoajia on ollut vaivoinamme puhekyvyn keksimisestä lähtien. Kummallista on se, miksi Amnesty antaa fanaatikolle mikrofonin käteen – sekä se, miksi maapallon mediat toistelevat ilmeisen huuruisia fantasioita totena.

2020 Hallam yllyttää jo avoimesti tappamiseen: ”..joku voisi ampua luodin yritysjohtajien päihin – ja todennäköisesti näin käykin”, Hallam paasaa kannattajilleen.

Tappamiseen yllyttäminen on harvoin suora tie suuren yleisön sydämiin, joten Elokapinakultti on pakotettu etäännyttämään verenhimoista Hallamia liikkeestään. Kultti vakuuttelee väkivallattomuuttaan, mutta toisaalta se kouluttaa täällä Suomessakin aktiivinsa Hallamin huuruisilla opetusvideoilla, läträä verellä ja marssittaa kaduille veriprikaattinsa.

Suomalainen media leikkii tyhmää, eikä ole huomaavinaankaan ilmeistä väkivaltaflirttiä. Niinpä kultti saa myllyttää muutaman vuoden ajan isossa mediassa ilman journalistista haastamista. Yle kuvaa ja uutisoi täysin vailla kritiikkiä sen jokaisen mielenosoituksen. Ylen päätoimittaja Jouko Jokinen tekee itsestään pellen kultin propagandatapahtumassa. Samoin tekee Helsingin Sanomien silloinen päätoimittaja Kaius Niemi.

Kun suomalainen media matelee polvillaan, perussuomalainen kansanliike ja Suomen Uutiset paikkailee. Tuskin on liioittelua sanoa, että perussuomalainen mediamme on ollut ylivoimaisesti kriittisin suomalainen media. Kirjoitamme ensimmäisenä Suomessa siitä, miten Elokapinan perustaja Hallam esittää “kuulaa kalloon” länsimaiden johtajille, ja kuinka kansanedustajia ja yritysjohtajia pitäisi tappaa. Ensimmäisinä siitä, miten Elokapinan salaisilla sivuilla fantasiodaan päättäjien joukkomurhalla. Enkä muista koskaan nähneeni yhdessäkään suomalaisessa mediassa kultin päätavoitetta: parlamentaaristen demokratioiden kumoamista ja niiden korvaamista “koulutetuilla neuvostoilla”.

Kultti on syystä tai toisesta miljardiyhtiö Koneen säätiön vahvasti suojelema ja rahoittama.

Kysynkin siis: Miksi suomalainen oligarkin perustama Koneen säätiö, jonka  varallisuudesta suurin osa on edelleen Koneen osakkeissa, rahoittaa järjestöä, joka haluaa tappaa päättäjiä, tahria kansanvallan symbolin verellä ja kaataa nurin kansanedustuslaitosta?

Kysyn lisää: Miksi Kone Oyj:n pääomistajien suuromistama Helsingin Sanomat toistaa käytännössä sellaisenaan verenhuuruisen kultin patologiaa ja tuhoaa sitä toistamalla suomalaisen nuorison mielenterveyttä?

Edelleen: miksi Suomen valtion omistama Yleisradio tukee tätä sekopäistä kulttia, mutta samanaikaisesti väittää kannattavansa oikeusvaltiota? Miten journalisti voi kirkkain silmin yhtä aikaa kannattaa Suomen hallintomuodon kaatamista ja väittää kannattavansa oikeusvaltiota, joka nimenomaisesti perustuu lain ja oikeuden kunnioittamiselle? Reporadion aikana 1970-luvulla Yleisradio yritti niin ikään nujertaa Suomen haurasta demokratiaa ja siirtää maan Neuvostoliiton hallittavaksi.

+++

Median massiivisesta tuesta huolimatta kultin liikevoima ehtyy. Poliisi on oppinut vastaamaan sen taktiikoihin ja korjaa nopeasti aktivistit pois teitä tukkimasta. Mielenosoitusten osallistujamäärät laskevat. Höyrypääpomo Hallam tuomitaan Britanniassa viideksi vuodeksi vankilaan moottoriteiden katkaisemisen takia. Kadunkatkaisijoiden into hiipuu.

Kultti roudaa jopa itsensä Greta Thunbergin Suomen Eduskunnan portaille, mutta sekään ei enää auta. Vasemmistoteemojen toistelu ja palestiinalaishuivien heiluttelu ei enää auta. Mikään ei auta. Lähestyvä luonnonkatastrofi ei saapunutkaan. Ihmiskunta ei kuollutkaan sukupuuttoon. Vaikutelmaa saattaa haitata sekin, että teini-ikäistynyt Thunberg paasaa nykyään lähinnä Palestiinasta ja on alkanut kannattaa ydinvoimaa.

Mutta kaikkien sitkeimpien kulttilaisten usko on edelleen järkähtämätön. On pakko tehdä jotain. On pakko, koska on pakko. Silloin käy niin kuin aina käy – kultti syyllistyy suunnatomaan ylilyöntiin. Se hyökkää vihollistaan kansanvaltaa vastaan ja sotkee Eduskuntatalon verenpunaiseksi.

Se on paha virhe. Kuten Jussi Halla-aho osuvasti totesi, kansa ei ole huligaanien puolella.

Aiemmat tukijat kääntävät katseensa häpeillen poispäin. Hurraaminen vaihtuu hiljaisuuteen. Yksikään kansanedustaja ei osoita selkeää tukea teolle. Ainoastaan Satu Hassi -nimeä totteleva kommunismin haamu sopertelee jotain kannustavaa. Ylellä, kuinkas muuten.

Kultin peli alkaa olla pelattu.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta tuijottaa Eduskunnan portaiden verinoroja epäuskoisena ja pohtii, että ”kiitos, nyt riittää”.

Kyse ei ole siitä, etteikö Suomi selviäisi vesiväreillä läträävistä myöhäisteineistä. Mutta jos yhdelle osapuolelle annetaan lupa rikkoa tarkoituksella lakeja, on aika vaikeaa  perustella, miksi muidenkaan pitäisi niitä noudattaa. Toisekseen, historiassa on liikaa esimerkkejä siitä, minkälaisiin tekoihin nuoret voidaan houkutella mukaan.

Historiantuntija, Kansallisarkiston ex-pääjohtaja Jussi Nuorteva varoittaa radikalisoitumisriskistä. Hän rinnastaa Elokapinan 1970-luvun terroristijärjestö Punaiseen armeijakuntaan RAF:iin: ”Elokapina katsoo, että hyvä päämäärä oikeuttaa laittomiin keinoihin. Kun niiden teho ei enää tuo tulosta, kovennetaan keinoja. Muistan RAF:n saman logiikan. Se johti väkivaltaan, terroriin ja ryhmän irtautumiseen muusta yhteiskunnasta. Terrori kääntyi lopulta itseään vastaan.”

+++

Suomalainen media välttää edelleenkin tosiasioiden tunnustamisesta. Se ei mielellään kutsu Elokapinaa kultiksi tai edes ääriliikkeeksi – vaikka se ilmiselvästi on molempia. Media vaikenee  liikkeen räikeän antidemokraattisista elementeistä. Paradoksaalista kyllä, tosiasioiden tunnustamisen  sijaan Yle ja HS leimaavat päivästä toiseen perusteetta perussuomalaisia ääriliikkeeksi. Moninkertainen tollous on harvoin kunniaksi suurelle mediayhtiölle.

Media toistaa päivät pääksytysten tarinaa Unkarin tiestä, Putinin pussista, äärivoimien noususta ja mitä noita nyt on. Se uskottelee meille vakavalla naamalla, että suuressa osassa eurooppalaisia maita on yhtäkkiä päässyt valtaan äärioikeistolainen puolue.

Todennäköisempikin selitys löytyy.

Suomessa vieraillut brittiprofessori Matthew Goodwin kiteyttää sen, mikä on väreillyt ilmassa jo pitkään: Kansa ei ole radikalisoitunut. Sen sijaan eliitti ja siihen kuuluva media ovat radikalisoituneet voimakkaasti.

Goodwinin mukaan tähän median, politiikan, kulttuurin ja luovien alojen radikalisoituneeseen eliittiluokkaan kuuluu noin 20 % kansasta. Tämä luokka on kääntynyt kulttuurivasemmalle viimeisten 20 vuoden aikana ja samalla ajautunut hyvin kauas keskivertoäänestäjästä. Goodwinin mukaan elämme keskellä voimakkainta eliittiluokan radikalisoitumista sitten 1960-luvun.

Kyse ei ole pelkästä ahneudesta ja oman aseman menettämisen pelosta. Osa on liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Osa siksi, koska sen ulkopuolelle jääminen on näinä aikoina pelottavaa.

Elämme salamannopeasti leviävien massaliikkeiden aikaa. 2016 alkaen maailma on kokenut lyhyessä ajassa monta shokkia ja vastashokkia: #metoo-ilmiön, Trumpin nousun presidentiksi, George Floydin kuoleman ja siitä seuranneen massiivisen Black Lives Matter -liikehdinnän sekä monia säikäyttäneen IPCC-ilmastoraportin ja koronan. Päälle vielä Wokea, Ukrainaa, Palestiinaa, DEItä, feminismin myöhempiä aaltoja ja gender-kädenvääntöjä.

Kulttuurisodissa kansakunta käy itsensä kimppuun. Kirjallisesti lahjakas eliitti tuottaa kiihtyvällä tahdilla todellisuutta muovaavia uuskäsitteitä, jotka pirstovat yhteiskuntaa koossa pitäviä rakenteita. Woke-käsitteistö hyökkää perhesiteiden, identiteettien, äitien, isien, perheiden ja pikkulasten seksuaalisuuden kimppuun. Woken mikä-mikä-maassa miehet muuttuvat setämiehiksi, isät muuttuvat henkilöiksi, äidit vulvallisiksi, perässä tulevat cis-sukupuolisuus, heteronormatiivisuus, transfobia, turvallinen tila, all-male-panel. etuoikeuksien tunnistaminen, intersektionaalisuus, kriittinen rotuteoria, mikroaggressio. Woke pitää luku- ja kirjoitustaidottomia moniosaajina, turvapaikkakusettajia hädänalaisina ja tavallisia suomalaisia ääriajattelijoina.

Woke hallitsee maailmaa sanoilla. Jos hyväksyy sen käyttämän puhetavan, hyväksyy sen tyrkyttämän todellisuuden. Jos wokea pelkää, sille alistuu.

Elokapina on eliitin suojeluksessa, koska se on eliitin keskuudesta kumpuava lapsenkasvoinen propagandaryhmä.

Herlinien valtapiiri hallinnoi sekä Kone Oyj:ta että sen äänitorvea Helsingin Sanomia. Riittävän isot yhtiöt pystyvät vaikuttamaan politiikkaan. Politiikkaan vaikuttaminen ja kansakunnan todellisuuskäsityksen hallitseminen on keino painaa rahaa.

Viherhysteriaan langennut Marinin viisikko oli helppo uhri. Kun kansakunta on saatu paniikkiin, astuu suuryritysklusteri ”pelastajana” veronmaksajan kukkarolle tarjoamaan toinen toistaan kalliimpia ”ratkaisuja”. Hätääntynyt kansakunta yrittää valtavin uhrauksin ostaa itselleen mielenrauhaa kriisissä, jonka kauppiaat ovat median välityksellä sen mieliin istuttaneet.

Vähän kuin Hullut päivät, jossa ihmiset oikeasti saatetaan hulluuden partaalle ennen kauppojen ovien avaamista. Monopolikapitalisti nauraa matkalla pankkiin.

Otettaisiinko jatkossa vähän iisimmin?