Sara Seppäsen kolumni: Kristillisen kulttuuriperintömme tuntemus on osa yleissivistystä

Joulun lähestyessä lähestyy myös vuosittainen keskustelu siitä, onko lasten soveliasta osallistua joulukirkkoon tai seimikuvaelmaan, ja samaa keskustelua käydään keväisin Suvivirren osalta. Viime vuonna Händelin Messias-oratorion esittäminen koululaisille puolestaan peruttiin tämän barokin mestariteoksen sisältämien kristillisten viitteiden vuoksi.

Tulemmeko kuitenkaan ajatelleiksi, kuinka suuri vaikutus kristinuskolla on ollut kulttuurimme ja yhteiskuntamme rakentumiseen? Niin suuri, että ilman näiden juurien tuntemusta menetämme jotain aivan olennaista.

Seitsemän viikonpäiväämme ovat raamatullista alkuperää. Myös sunnuntain palkanlisän juuret ovat kristillisen pyhäpäivän kunnioittamisessa; Raamatun luomiskertomuksessa Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuaan maailman edeltävinä kuutena päivänä. Arkipyhät vappua lukuun ottamatta ovat kristillistä alkuperää. Sitä on myös koko ajanlaskumme ajoittaessamme asioita aikajanalle ennen ja jälkeen Kristuksen syntymän.

Monet almanakkamme nimet ovat raamatullista alkuperää joko sellaisinaan tai erilaisina johdoksina.

Raamattu oli ensimmäinen painettu kirja Euroopassa, kun Johannes Gutenberg painoi sen Saksassa vuonna 1455. Tämän läpimurron ansiosta myös muuta painettua kirjallisuutta alettiin tuottaa laajemmassa mittakaavassa.

Lukutaidon historia ankkuroituu Suomessakin vahvasti Raamattuun ja kinkeriperinteeseen. Kinkerit olivat tilaisuuksia, joissa esimerkiksi papin johdolla opeteltiin lukemaan katekismuksen ja Raamatun avulla sekä opeteltiin tekstejä ulkoa. Kinkereitä järjestettiin kansakoulujen yleistymiseen asti, mutta perinteeseen saattaa toisinaan törmätä edelleenkin.

Yliopistolaitoksen synnyn alkukimmoke oli myös vahvasti kristillinen, kun kirkko tarvitsi lukutaitoista ja oppinutta papistoa messujen johtamiseen. Euroopan ensimmäiset yliopistot syntyivät 1000–1200-luvuilla, ja niistä lähes kaikki kehittyivät kirkollisten katedraali- ja luostarikoulujen pohjalta.

Ajatus ihmisarvosta ja sairaiden ja heikoimmassa asemassa olevien auttamisesta perustuu Raamatun opetukseen. Kristityt olivat jo Rooman valtakunnan aikoina niitä, jotka ottivat esimerkiksi kaduille hylättyjä lapsia huomaansa. Samoin naisten asema parani kristinuskon vaikutuksesta. Jo Jeesus itse oli radikaali antaessaan naisille ihmisarvon ja nostaessaan heitä lähipiiriinsä tavalla, joka ikuistui Raamatun lehdille.

Oikeusjärjestelmämme on aikanaan rakennettu Raamatun kymmenen käskyn perustalle. ”Älä tapa”, ”älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta” ja monet muut periaatteet pohjautuvat edelleen tuohon säädöskokoelmaan.

Monet historian tuntemat hienot musiikin, taiteen, arkkitehtuurin ja kirjallisuuden teokset olisivat jääneet syntymättä ilman kristinuskon myötävaikutusta.
Kristinusko ei siis ole taantumuksellista. Päinvastoin, se on tuonut yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme valtavasti hyvää ja on edelleen koossa pitävä ja korjaava voima, jos annamme sen olla sitä.

Kaikesta tästä johtopäätöksenä näen, että kristillisen uskonnon opetus kouluissa on edelleen hyvin tärkeää. Monen lapsen ja nuoren kosketuspinta kristillisyyteen on ohut, ja siksi on tärkeää, että tämä yleissivistys syntyy koulussa.

Arvotyhjiötä ei ole olemassakaan. Jos luovumme kristillisestä perinteestämme ja juuristamme, tyhjiö kyllä täyttyy. Merkkejä tästä on nähtävissä, kun Vaasassa muslimiyhteisö tahtoisi ostaa kirkon ja rakentaa siitä moskeijan tai kun hindulaisia käytänteitä joogasta meditaatioon ulotetaan kirkkoihin ja kouluihin.

Tarvitsemme arvojen kunnianpalautuksen. Kristinusko opettaa meille esimerkiksi vastuullisuutta, itsehillintää ja kohtuutta, rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä, hyväntahtoisuutta ja laupeutta, tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta, kärsivällisyyttä ja periksiantamattomuutta, rauhaa, lojaaliutta ja sitoutumista. Juuri nämä ovat niitä arvoja, joiden pohjalle vahvat yksilöt ja koko yhteiskunta rakentuvat.

Turkissa oli aikoinaan kukoistavia kristillisiä seurakuntia, joiden jäljet näkyvät enää arkeologisissa kohteissa. Maan väestöstä noin 0,2 % on kristittyjä. Kirkonkellojen sijaan kaikuvat minareettien rukouskutsut.

Ellemme rohkeasti herää tuntemaan ylpeyttä kulttuuriperinnöstämme ja juuristamme ja puolustamaan niitä, meille on vaarassa käydä samoin.
Kristinuskon sanoma on täynnä toivoa. Pimeässä loistaa valo; katuva saa anteeksi; elämä ei pääty kuolemaan.

Tästä kaikesta lapsemme ja nuoremme ansaitsevat kuulla. Kristinuskosta riisutun arvoraadon sanoma on, ettei toivoa loppujen lopuksi ole. Se jos mikä synnyttää toivottomuutta ja näköalattomuutta.