Duginia on kutsuttu maailman vaarallisimmaksi filosofiksi. Hänen epäillään vaikuttavan Putinin hallinnon politiikkaan Ukrainassa. Venäjän ”erikoisoperaatio” Ukrainassa on kestänyt jo reilusti pidempään kuin Neuvostoliiton sota natsi-Saksaa vastaan. Ukrainaan ei kuitenkaan lähdetty hetken mielijohteesta, vaan hyökkäyssotaa oli edeltänyt pitkä aatteellinen kiihotustyö.
Dugin on 1990-luvulta asti julistanut Ukrainan itsenäisyyden uhkaavan Venäjää. Taustapiru on nyt johdattanut Venäjän sotilaalliseen katastrofiin.
Miljoonayleisöjä tavoittava amerikkalainen televisiokasvo Tucker Carlson yllättäen haastatteli Duginia vuonna 2024. Mutta Kuka tämä ”maailman vaarallisimmaksi filosofiksi” kutsuttu mies oikeastaan on?
Kadunlakaisijasta kansallisbolševikiksi…
Duginin tausta on osittain hämärän peitossa, mutta hänen vanhempiensa arvellaan olleen Neuvostoliiton hyväosaisia. Isä ilmeisesti työskenteli tiedustelupalveluille. Aleksandr opiskeli Moskovan ilmailuinstituutissa, mutta hänet erotettiin koulusta antikommunistisen aktivismin vuoksi.
Poispotkittu Dugin työllistyi kadunlakaisijana. Vapaa-aikanaan hän opiskeli itsenäisesti filosofian klassikoita, liikkui vapautuvan Neuvostoliiton underground-piireissä ja liittyi mustaa magiaa harjoittavaan uusnatsiseuraan.
Valtakunnallista näkyvyyttä Dugin sai 1990-luvulla perustaessaan kansallisbolševistisen puolueen, jonka lipussa natsi-Saksan hakaristi oli korvattu sirpillä ja vasaralla. Sekopäisestä aurasta huolimatta – tai sen ansiosta – kansallisbolševistit olivat näkyvässä roolissa Boris Jeltsiniä ja sittemmin Vladimir Putinia vastustaneissa kansanliikkeissä.
…ja barrikadeilta”Putinin aivoiksi”
Putinin kohdalla Duginin ja kansallisbolševistien tiet kuitenkin erkanivat. Siinä missä puoluetoverit näkivät oligarkkien käsikassaran, Dugin haistoi mahdollisuuden Venäjän suuruuden palauttamiseen. Vuonna 1998 Dugin erosi perustamastaan puolueesta ja alkoi lähestyä poliittista eliittiä. Nopeasti hän kutoi hämärien yhteyksien verkon useisiin huippupoliitikoihin.
2000-luvun mittaan presidentti Putinin puheet alkoivat saada duginilaisia piirteitä. Duginin alettiin spekuloida ujuttautuneen Kremlin ytimeen. Venäjän hyökkäykset Ukrainaan 2014 ja 2022 sinetöivät legendan: Duginista tuli länsimaisessa lehdistössä ”Putinin aivot” ja häntä verrattiin tsaari Nikolai II:n hovissa vaikuttaneeseen Grigori Rasputiniin.
Duginin todellisen vaikutusvallan tarkka arviointi on kuitenkin hankalaa. Dugin mitä ilmeisimmin taitaa itsensä markkinoimisen, joten on epäselvää, kuunnellaanko häntä todella Kremlissä vai onko kyse tarkoitushakuisesta paisuttelusta. Kiistatta Putinin politiikka muistuttaa Duginin linjauksia, ja Duginilla on runsaasti kytköksiä poliittiseen eliittiin. Filosofi Jussi Backman on kuitenkin luonnehtinut Duginia ennemminkin klovniksi ja erikoislaatuiseksi ”Venäjä-trolliksi”.
Kuviota hämmentää myös se, että Dugin sai ensin poliittisella nimityksellä viran Moskovan valtionyliopistosta, mutta sitten hänet erotettiin liian aggressiivisen (!) Ukraina-retoriikan vuoksi.
Ukrainan ja Suomen geopolitiikka
Jos Duginilla on vaikutusvaltaa Kremlissä, Ukrainan sodassa se näkyy. Vuonna 1997 Dugin julkaisi merkittävimmän teoksensa ”Geopolitiikan perusteet”. Sen ydinviestinä on, että puhtaan konservatiivisen Venäjän ja rappeutuneen liberaalin Yhdysvaltojen välillä on sovittamaton sotatila. Selvitäkseen Venäjän täytyy olla imperiumi.
Se tarkoittaa aggressiivista valloituspolitiikkaa. Esimerkiksi Ukrainan itsenäinen olemassaolo on Duginille sietämätöntä. Ukrainalle ei varsinkaan voida sallia minkäänlaista suuntautumista länteen, koska se muodostaisi eksistentiaalisen uhan Venäjälle. Niinpä Ukrainan tulee Duginin mukaan kuulua tulevaan Suur-Venäjään. Duginista myös Suomi tulisi liittää Venäjään.
Pelottavaa kyllä, teosta on käytetty oppikirjana Venäjän yleisesikunta-akatemian upseerikoulutuksessa. Venäjä-tutkija John B. Dunlop piti ”Geopolitiikan perusteita” merkittävimpänä Venäjän ulkopoliittiseen eliittiin vaikuttaneena kirjana, joka on julkaistu Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen.
Mielenkiintoista kirjassa on kuitenkin se, ettei Dugin elättele haaveita mistään yksioikoisen sotilaallisesta valloituksesta. Tavoitteet saavutetaan mieluiten väkivallattomasti: myyräntyöllä, disinformaatiolla ja kauppapoliittisella kovistelulla. Yhdysvalloissa rahoitetaan mustia ja valkoisia rasisteja, Euroopan maita taas kiristetään energian avulla. Sekin pistää miettimään, että Dugin haluaa edistää Euroopan yhdentymistä…
Venäläisen maailman idea
Duginin edeltäjiä ovat Neuvostoliiton eurasianistit ja tsaarinajan slavofiilit. Kaikki edellä mainitut ovat yhtä mieltä Martti J. Karin kanssa siitä, että Venäjä on olemukseltaan jotakin aivan toista kuin länsimainen Eurooppa.
Duginin kaltaisille eurasianisteille Venäjää ei voi kuitenkaan samaistaa Aasiaan, vaan Venäjä rajaseutuineen muodostaa itsenäisen sivilisaation, ”venäläisen maailman”. Yhteiskunnallisena ihanteena on koko Euraasian kattava poliittinen yksikkö, Euraasian imperiumi, jossa venäläiset määräävät.
Dugin markkinoi Euraasian imperiumia jäsenkansojen vapauden takeena, mutta se tuskin vakuuttaa ketään Venäjän historiaan perehtynyttä. Kyseessä on selvästi vain heppoinen viikunanlehti isovenäläiselle imperialismille. Duginin Euraasialla ei ole mitään muuta tarjottavaa potentiaalisille aluskansoilleen kuin se, ettei se ole EU.
Sama ontto kielteisyys näkyy myös Duginin hahmottelemassa ”neljännessä poliittisessa teoriassa”, jonka ainoa selkeä määre on vastarinta kolmea aiempaa suurta ideologiaa kohtaan: liberalismia, sosialismia ja fasismia. Teoria jää teoreettiseksi, yhtä tyhjäksi kuin Duginin luonnostelema Euraasian imperiumi.
Postmodernia imperialismia
Duginin vetovoimaa selittävät hänen aito oppineisuutensa sekä ajoittain osuvat huomiot liberalismin ja länsimaiden ongelmista – vaikkapa globalisaation, sananvapauden ja yksilökeskeisyyden suhteen. Ytimeltään Dugin on kuitenkin venäläinen imperialisti. Imperialismi vain yhdistyy eksoottisella tavalla postmoderniin filosofiaan.
Postmodernismin ominaispiirteisiin kuuluu relativismi, jonka mukaan ihmiset eivät voi saavuttaa tietoa objektiivisesta todellisuudesta, vaan ovat aina näkökulmiensa ja niihin pohjaavien tulkintojen vankeja. ”Edistyksellisissä” piireissä on tämän perusteella kyseenalaistettu koko länsimaisen kulttuurin kaanon kuolleiden valkoisten heterosetien ”miesselittämisenä”. Dugin vuorostaan nojaa samaan relativismiin julistaessaan Venäjän sota- ja ihmisoikeusrikokset sekä oligarkkisen korruption vain länsimaiden näkökulmaksi asiaan.
Relativismi kytkeytyy suvaitsevaisuuteen. Koska eri näkökulmia ei voida asettaa mihinkään arvojärjestykseen, kaikille kulttuureille täytyy sallia niiden ominaisten erityispiirteiden ilmentäminen. Tähän Dugin vetoaa vaatiessaan länttä suvaitsemaan Venäjän imperialismia, korruptiota ja hirmuvaltiutta: ne ovat venäläisen kulttuurin ominaispiirteitä.
Tavallaan Dugin kiinnittää oikein huomiota kaksinaamaisuuteen. Liberaaleissa piireissä halutaan esiintyä suvaitsevaisina, vaikka tosiasiassa halveksutaan ja vihataan kaikkia sellaisia, jotka eivät jaa samaa suvaitsevaisuuden ihannetta. Toisaalta Dugin on itsekin kaksinaamainen ja kannattaa suvaitsevaisuutta vain silloin, kun siitä on hänelle hyötyä: Euroopan tulisi suvaita Venäjää, mutta Venäjän ei tule suvaita Ukrainaa.
Ristitiitaisia puheita
Postmoderni relativismi toimii kätevänä sumuverhona opportunismille ja suoranaisille valheille. Vieraillessaan Suomessa vuonna 2014 Dugin kielsi koskaan edes esittäneensä Suomen liittämistä Venäjään: ”Olen suuri Suomen ystävä. Minulla ei ole vaarallisia suunnitelmia.”
Koska Dugin räätälöi puheensa vastaanottajan mukaan, herää epäilys, ettei hänen filosofiallaan ehkä edes ole mitään sisältöä, vaan sen pragmaattisena tavoitteena on vain Venäjän vallan kasvattaminen.
Duginin häpeämättömistä ristiriitaisuuksista, suuruudenhulluista lausunnoista ja tahalliselta vaikuttavasta vaikeaselkoisuudesta johtuu mieleen toinen Kremlin taustavaikuttaja, Vladislav Surkov. Teatterikoulussa opiskellut Surkov vaikutti vallan liepeillä Jeltsinin ajoista vuoteen 2022 saakka, ja häntä pidetään nyky-Venäjän totuudenjälkeisen politiikan pääarkkitehtina.
Hämäryys ja hahmottomuushan ovat strategisesti hyödyllisiä ominaisuuksia. Jo Sun-Tzun mukaan sodassa tärkeintä ovat harhautukset, sillä taistelut voitetaan ennakkoon, ennakoimalla vihollisen liikkeet, ja voittamaton on se jonka liikkeitä ei voida ennakoida.
Venäläisen vääristelyn voi torjua
Länsimaisissa esiintymisissään Dugin keskittyy liberalismikritiikkiin, koska se pitää joiltain osin paikkansa ja putoaa hedelmälliseen maaperään, mutta eurasianismistaan hän ei niinkään puhu, koska se paljastaisi kortit ja karkottaisi yleisön. Duginin positiivisella ohjelmalla ei ole mitään menestyksen mahdollisuuksia lännessä.
Miten Duginin kaltaiseen provokaattoriin sitten tulisi reagoida? Luultavasti myös tässä tapauksessa toimii dosentti Lasse Laaksosen resepti venäläistä vääristelyä vastaan: luotetaan kylmänviileästi totuuden voimaan.
Eikä Duginia kannata myöskään ottaa liian vakavasti. Hän on esimerkiksi toivonut ydintuhoa sen tähden, että Eduard Uspenskin lastenkirjoihin perustuvat Muksis-elokuvat ovat olleet Venäjällä suuria yleisömenestyksiä vähä-älyisestä sisällöstään huolimatta.
Duginiin voi kuitenkin olla tärkeää tutustua. Vaikka hänen töräytyksensä lienevät useimmiten sekopäisempiä kuin Kremlin vakaumukset (taikka hänen omansa), niissä saattaa ilmetä tiettyjä Venäjän eliitin ajattelutapoja kirkkaampina ja karkeampina kuin missään virallisissa kannanotoissa.
On myös tärkeää muistaa, ettei ymmärtäminen tarkoita hyväksyntää, ja että oikeastaan vihollisen ymmärtäminen on hänen päihittämisensä edellytys. Jos Venäjän muodostamasta geopoliittisesta uhasta halutaan selviytyä hengissä, täytyy Venäjää ymmärtää. Siihen Dugin tarjoaa yhden väylän.