Harvardin ekonomisti: eläkkeemme puhalletaan inflaatiolla

Harvardin ekonomisti Carmen Reinhart väittää Der Spiegel -lehden haastattelussa, että yksikään keskuspankki ei myönnä pitävänsä korkoa alhaalla auttaakseen maansa hallitusta selviämään veloistaan. Tosiasiassa keskuspankit ojentavat auttavan kätensä rahoittaakseen valtion budjettivajetta. Tämä ei ole historiallisessa mielessä uutta. Toisen maailmansodan jälkeen oli pitkä jakso, jossa keskuspankit olivat alisteisia maidensa hallituksille. Vasta 1970-luvulta lähtien keskuspankeista on tullut poliittisesti itsenäisempiä. Finanssikriisin myötä keskuspankkien itsenäisyys vähenee ja niistä on tullut jälleen alisteisia hallituksille.

Kehitys pätee kaikkiin keskeisiin keskuspankkeihin, tosin Euroopan Keskuspankkiin vähemmän kuin muihin. Eikä kriisi ole vielä edes ohi Yhdysvalloissa eikä Euroopassa. Tällaisen kehityksen vaaran tiedetään olevan korkea inflaatio.  Professori Reinhart toteaa, että keskuspankin pääjohtajan on varmasti vaikeampaa nostaa korkoja kun valtion velan osuus bruttokansantuotteesta on yli 100 prosenttia kuin silloin kun tämä suhde on 39 prosenttia BKT:sta. Siksi siirtymä vähemmän itsenäiseen rahapolitiikkaan ei ole vain tilapäinen muutos.

Suuret velat ovat kasvun este, ne lamaannuttavat rahoitusjärjestelmää ja luotonantoprosessia. Yksi tapa selviytyä tästä on antaa anteeksi osa velasta. Nykytilanteessa poliitikot ovat hyvin haluttomia tekemään velkojen alaskirjauksia. Rahaa siirretään säästäjiltä lainanottajille negatiivisen reaalikoron välityksellä.

Toisin sanoen kun inflaatio on korkeampi kuin markkinoilla maksettava korkotaso, velat kutistuvat kuin taikaiskusta. Huonona puolena on kuitenkin se, että tämä leikkaa tuntuvasti normaalin kansalaisen säästöjä.  Toisen maailmansodan jälkeen kaikki suuresti velkaantuneet maat, siirsivät tällä keinolla säästäjien varallisuutta lainanottajille. Osana varallisuuden uusjakoa hallitukset määräsivät korkokaton valtion joukkovelkakirjoihin. Nykyään valtioiden keinot ovat kehittyneempiä.

Rahapolitiikka tekee likaisen työn. Korkean työttömyyden ja alhaisen inflaation yhdistelmässä tapahtuva varallisuuden uusjako ei edes näytä epäilyttävältä. Vasta kun inflaatio toden teolla kiihtyy, joka tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tulee ilmeiseksi se tosiasia, että keskuspankit ovat nöyristelleet hallituksille.

Velkojen uudelleen järjestelyt, inflaatio ja varojen siirto negatiivisella talletuskorolla tallettajilta säästäjille eivät voi yhdessäkään korvata valtioiden budjettileikkauksia. Kaikki nämä toimenpiteet yhdessä vähentävät julkista velkaa. Ellei julkisen sektorin säästötoimia tehtäisi, julkinen velka kasvaisi. Tilanne ei ole ”joko-tai” vaan ennemminkin ”sekä-että”. Tarvitaan molempia, jotta velka saadaan alennettua kestävälle tasolle.

Nykyisen politiikan seuraus on se, että ihmiset ovat menettämässä säästönsä. Samalla ihmisten eläkkeet puhalletaan heiltä. Tämä johtuu siitä, että hallituksilla on paljon vaikutusvaltaa siihen, mihin kohteisiin eläkevaroja sijoitetaan. Julkiset eläkerahastot ovat siirtäneet rahaa osakkeista ja pörssistä valtionlainoihin. Ei siksi, että valtionlainojen tuotot olisivat suuria vaan siitä syystä, koska sijoittaminen niihin on maiden hallituksen näkökulmasta tarkoituksenmukaista. Eläkerahastot, kotimaiset pankit ja vakuutusyhtiöt ovat tässä valtioiden vankeja, sillä hallitukset voivat yksinkertaisesti muuttaa pelisääntöjä tämän suuntaisiksi.

Professori Reinhartin mielestä Euroopan päättäjien suurin virhe on, että velkajärjestelyä ei ole otettu selkeämmin vaihtoehdoksi velkakriisin hoidossa. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että velkajärjestelyissä kärsijöinä olisivat ranskalaiset, saksalaiset ja hollantilaiset velkojapankit. Uudelleenjakoa ja velkojen leikkausta ei siksi tässä vaiheessa haluta poliittisista syistä toteuttaa.  Velkojen leikkaus tulee tapahtumaan kuitenkin ennen pitkää, koska velkaa on yksinkertaisesti liian paljon.