Turun yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Matti Virén hämmästelee Uuden Suomen blogissaan puolueita, jotka jonkin aatteellisen päämäärän tavoittelun sijaan vain vastustavat jotakin ryhmää. Virén vertaa nykypäivän leimakirveen heittelyä niin natsien juutalaisvastaisuuteen kuin äärivasemmiston vihaan porvareita kohtaan.
Fobia-orientoitunut politiikka on Virénin mielestä ollut viime päivinä kaikkein korostunutta niin sanottujen edistyksellisten joukossa.
– Elämä tuntuu keskittyneen vain natsien ja fasistien löytämiseen ja heidän vastustamiseensa. Natseja on Suomessa kai muutama kymmenen, joten tuntuu aika kaukaa haetulta tehdä heistä yhteiskunnan suurinta uhkatekijää, varsinkin kun heidän hallussaan ei näytä oleva tiedotusvälineitä. oikeuslaitosta ja muutakaan yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.
Virén ihmettelee, mikä loppujen lopuksi on näiden antifasistien olemassaolon tarkoitus.
– Tuskin se on demokratia ja kaikkien kansalaisten yhteisten asioiden edistäminen.
Ei ole uutta, että (yksin)valtaan pyrkivät hakevat oikeutustaan vastenmielisiksi leimatuista ryhmistä, Virén muistuttaa. Natseille tällainen sopiva kohde olivat juutalaiset.
– Heitä oli Saksassa 1930-luvun alussa hieman yli 500 000. Jo lukumäärän perusteella on tietenkin selvää, että he eivät olleet muille saksalaisille mikään uhka.
Pitkään jatkunut demonisointi teki kuitenkin heistä tuhat kertaa pelottavampia, kuin mikä oli heidän päälukunsa, Virén sanoo.
Punakaartilaisia motivoi viha riistäjäporvareita kohtaan
Virénin mukaan juutalaiset olivat vain keppihevonen natsien muiden, suurempien tavoitteiden saavuttamiseksi. Mutta yhtä lailla viholliskuviin nojaten työväenluokkakin saatiin nostatettua kapinaan, Virén väittää.
– Tuskin punakaartilaisia pyydettiin vuodattamaan vertaan ”tieteellisen sosialismin” tai marksismi-leninismin nimeen. Kyllä pontimena oli pitkään kylvetty viha/pelko riistäjäporvariluokkaa kohtaan, Virén kirjoittaa.
Punaisten terminologia omistavaa luokkaa kohtaan oli samanlaista kuin natseilla juutalaisista: verenimijöitä, loisia, porhoja ja niin edelleen, Virén muistuttaa.
– Presidentti Kekkonenkin muisti useaan kertaan mainita puheissaan fasismin kasvavasta uhasta Euroopassa, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen pelkotila oli pelkkää hölynpölyä, Virén muistuttaa.
Fasismin kasvava uhka sopi Virénin mukaan keppihevoseksi kotimaisen politiikan arkikäyttöön – lähinnä kommunistien valjastamiseksi Kekkosen tukijoukoiksi.
– Ongelma vaan on siinä, että näitä uhkakuvia levittävät kaikkien mieluimmin ne, joiden omat tavoitteet eivät kestä päivänvaloa senkään vertaa kuin kuviteltujen uhkaajien, Virén toteaa.