Teemu Keskisarjan kolumni: Hallinnoinnin ja himoverotuksen tie vie helvettiin

KOLUMNI | Historioitsija, kansanedustaja Teemu Keskisarja kirjoittaa verotuksesta ja byrokratiasta.

Miksi ”hyvinvointialueet” pestasivat yli 600 hirmupalkkaista päällikköä? Miksi juuri julkisrahoitteiset rakenteluhankkeet ylittävät budjettinsa valmistuakseen myöhässä ja susina? Miten byrokratia hivuttautuu vanhain- ja päiväkotien vaipanvaihtoon, peruskoulun välituntivalvontaan ja yliopiston tutkijakammioon?

Hallinnoinnin vesaikko ja rikkaruohikko eivät ole edellisen hallituksen tekosia. Kasvustot ovat ajattomia, rajattomia. Siellä, minne ylimääräinen ei-kenenkään raha sataa, sataa ropisee, ilmenee aina kosteusvaurioita.

Lukija suokoon anteeksi kolumnini pituuden ja vaikeatajuisuuden. Aihe ei taivu tiktakkiin.

Taloustieteen nobelisti Milton Friedman (1912–2006) tutki lainalaisuuksia, jotka eivät sitoudu puolueisiin, kansanluonteeseen ja uskontoon tai edes kapitalismiin ja sosialismiin. Friedmanin mukaan rahankäytössä on neljä inhimillistä asetelmaa.

Useimmat kuluttavat harkiten ikiomia varojaan itsensä ja läheistensä tarpeisiin. Normiperhe toki katsoo lähikaupassa elintarpeiden hintalappuja. Ken hujauttaa vuoden palkkansa urheiluautoon, vähintään vahtaa, että ominaisuudet vastaavat myyjän lupauksia. Jopa päihde- ja peliriippuvaisia kiinnostaa, mitä he omalla rahallaan saavat (nuppi sekaisin, mahdollisuus potin voittamiseen). Jos nettikauppa sählää vähäisen tilauksen toimituksen, valitamme periaatteesta – meidän lompakollamme on väliä.

Melkein sama pätee, kun käytämme omia rahojamme muiden hyväksi. Esimerkiksi syntymäpäivälahjamme kummitytölle ei välttämättä ole kekseliäs ja hyödyllinen, mutta kustannuksen pysytämme kohtuudessa.

Menokuri hieman höltyy, kun hankimme itsellemme jotakin toisten rahoilla. Kymppi sinne tai tänne ei paina hotellihuoneessa ja illallisessa työnantajan piikkiin. Tarkkailemme kuitenkin vastinetta yöunessa, suussa ja mahassa, emmekä viitsi vedättää tuttua pomoa.

Selvä pyy. Toimijoiden ei tarvitse olla yksilöitä. Kyläyhdistyksen johtokohta on sosiaalisen kontrollin alaisena ja harvoin haaskaa älyttömyyksiin, vaikka vähäsen yhteisvelkaa olisi tarjolla osuuspankissa. Valinnan vapaus vallitsee vastuullisena ehkä vielä pienessä kunnassakin.

Törsäys ryöstäytyy vasta neljännessä asetelmassa. Siinä ostos ei mene omasta pussista eikä ensinkään vaikuta ostajan eloon, oloon ja lähiympäristöön. Summien lähde ja kohde haipuvat abstraktioiksi välikäsien kannalta. Yhdet käyttävät toisten rahoja kolmansien ja neljänsien puolesta.

Tämäkin voi sinänsä toimia. Yhteiskunta perustuu ventovieraiden keskinäiseen luottamukseen, jota virkamiehet eivät petä. Suomalainen peruskunnollisuus tuskin silti kumoaa yleistystä: kuta etäisempi maksaja, sitä pidäkkeettömämpi käyttelijä.

Miljardivirtojen vonkamiehillä ja -naisilla, epälukuisilla byrokraateilla, on enää epämääräinen säästämiskannustin. Tuhlaus tähtitieteellistyy EU:n, YK:n tai Yhdysvaltain liittovaltion sfääreissä, vaikkeivät tuhlaajat välttämättä ole epärehellisiä ja tuhlaavaisia. Hävikki rakentuu järjestelmän sisälle. Mikään valvonta tai ankarin rangaistus ei siihen auta, kuten monet valtakunnat ja jättiyksiköt ovat havainneet. (Kirjasuositus: Milton ja Rose Friedman, Vapaus valita, suomennos Heikki Lempiäinen ja Jyrki Vesikansa, Otava 1982).

Suomi kerää vuonna 2023 yli 40 prosentin veroasteella ja lainaamalla digitaalisen numerosarjan, joka näkyy talousarviossa, mutta ei melkein kenenkään tietoisuudessa. Fyrkat, massit, tuohet, hynät ja fyffendaalit ovat peräisin joiltakuilta, ihmisiltä ja yrityksiltä. Enemmän tai vähemmän tuntematon taho käyttää sinun, minun, hänen, meidän, teidän ja heidän rahoja. Käyttötarkoitukset ovat perusteltuja – mutta eivät samoja, joita itse valitsemme, jos meille siunaantuu valinnanvapaus.

Aivan älykkäät, korkeakoulutetut tuttavani kysyvät, että miksi ryöstätte ”kaikkein heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa olevilta” ja keventelette rikkaiden taakkaa? Niin. Turhaanpa änkkään, että progression jyrkkyys ja kokonaisveroaste hipovat jo maailmanennätystä.

Rakkaus hyvinvointivaltioon on sokea. Se lujittuu lahjoilla ja lahjuksilla. Enemmistö luulee saavansa enemmän kuin antaa. Tehottomuus on läpinäkymätöntä. Kukapa karsastaisi tulonsiirtoja siitä syystä, että tulon siirtäminen on etuuskäsittelijän ammatti.

Lukemattomilla rahanrei’illä ei ole huolenpidon ja hoivan kanssa mitään tekemistä. Paitsi käänteisesti. Friedmaninkin mukaan yhteisellä ei-kenenkään velkarahalla on aina ja kaikkialla taipumus valua poispäin aikaansaamisesta. Hallinnointi vuolastuu vastavirraksi, jossa käytännön suorittajat räpiköivät. Uudistuksissa saa kenkää talonmies, ei kehitysjohtaja.

Oppilaitoksessa, jossa on käytävällinen atk-heppuja, lehtori ei suinkaan vapaudu paperityöstä vaan näpyttelee työajanhallinta-, hillintä- ja seurantaohjelmia.

En usko, että mikään, sananmukaisesti mikään kansantulon ryöpsähdys riittäisi julkisiin, näennäisilmaisiin palveluihin. Suomi-neito on toivottoman ylipainoinen ja nivelrikkoinen.

Koska Parkinsonin tauti lisääntyy ikääntyvässä väestössä, perehtykäämme Parkinsonin lakiin, vaikkei se liity lääketieteeseen vaan taloustieteeseen. Englantilaisen historioitsijan C. Northcote Parkinsonin teoriassa työ täyttää sille varatun ajan ja voimavaran kulutus kohoaa tarjonnan maksimiin. Toisin sanoen, jos oikeaa hommaa on liian vähän ja rahoitusta liikaa, byrokratia tunkee tyhjiöön epätyötä.

Ison-Britannian terveydenhuollosta 1950–70-luvuilla on klassinen tutkimus (jota en saa nyt käsiini, joten luvut vain suuntaa-antavia). Maa oli ennen Thatcheria kuuluisa himoverotuksestaan. Sodanjälkeisen talouskasvun ansiosta valtiolliset panostukset sairaaloihin kolminkertaistuivat. Sairaanhoitajien palkat kohosivat jonkin verran, mutta heitä ei palkattu yhtään lisää ylimääräisellä rahalla. Sitä vastoin hallintohenkilöstö paisui nelinkertaiseksi. Tekniikka – vaikkapa lämmityksen sähköistymisessä – ei vapauttanut käsiä hoitotyöhön. Samassa kehityskulussa potilaspaikat vähenivät vähenemistään jopa 50 prosenttia. Kuulostaako tutulta sote-Suomessa?