Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori Arto Luukkanen (ps.) analysoi videolla Suomen Uutisille Valko-Venäjän tilannetta.
Valko-Venäjän nykyisen poliittisen kriisin avainhenkilö on presidentti Aljaksandr Lukašenko, joka on kyennyt 26 vuoden ajan sinnittelemään johdossa ja joka ei halua missään nimessä luopua vallasta. Hän pääsi valtaan vuonna 1994, aikana jolloin Venäjän presidenttinä oli sairas Boris Jeltsin ja jolloin Venäjällä vallitsi poliittinen ja taloudellinen lamaannus. Lukašenkon valtaan tulo perustui siihen pettymykseen, jonka ns. demokraattien valta oli aiheuttanut Valko-Venäjällä. Talous oli kuralla ja maaseudun sosiaaliset verkostot näyttivät romahtavan. Lukašenko lupasi paluuta entiseen turvalliseen elämään ja vakautta hallintoon.
(Juttu jatkuu videoikkunan alla)
Arto Luukkanen kommentoi Valko-Venäjän tilannetta Suomen Uutisille Järvenpäässä 20.08.2020. Youtube, 7 min 33 sek.
Tultuaan valtaan Lukašenko neuvotteli äkkiä vuonna 1995 liittosopimuksen Venäjän kanssa, joka piti kulminoitua yhteiseen valtioon vuonna 1999. Sydänsairas Jeltsin näytti olevan pian historiaa ja Valko-Venäjän presidentti ilmeisesti ajatteli, että hänestä voisi tulla Venäjän federaation presidentti ja itäisen naapurin poliittinen pelastaja. Näin ei kuitenkaan käynyt sillä Venäjän presidentiksi tuli Vladimir Putin, joka taas pyrki oman valtaantulonsa jälkeen yhdistämään Valko-Venäjän tiiviimmin Venäjään.
Batka – itsenäinen peluri
”Isäselle” – Batkalle – (Lukašenkolle annettu lempinimi) tämä ei ole käynyt. Muodollisesti maat muodostavat yhdessä valtioliiton mutta Valko-Venäjän presidentillä ei ole mitään halua saattaa tätä valtioliittosopimusta loppuun. Pari viikkoa siiten haastattelussaan hän julisti sen kuolleeksi. Lukašenko ei halua olla minkään oblastin ensimmäinen sihteeri tai kuvernööri vaan täysivaltainen presidentti.
Venäjä on taas kärsimättömänä odotellut valtioliiton täytäntöönpanoa. Venäjän mitta on ilmeisesti kuitenkin täysi. Moskova ei usko kyyneliin ja erityisesti maan sotilastiedustelulla olisi halua hoitaa Valko-Venäjän ”ongelma” suoraviivaisesti; maa pitää liittää Venäjän federaatioon. Esimerkiksi 21 joulukuuta 2017 venäläinen kenraali Leonid Rešetnikov totesi, että Valko-Venäjällä ei ole mitään erityistä identiteettiä eikä sen kieli ole erillinen venäjän kielestä.
Lausunto oli tietoisesti loukkaava mutta Rešetnikov ei ollut kuka tahansa eläkkeellä oleva tiedustelupalvelun edustaja vaan on RISI:n johtaja (Russian Institute of Strategic Studies) ja Venäjän presidentin neuvonantaja. Hänen ulostulonsa oli harkittu ja selvä osoitus siitä, että Venäjä on katsonut karsaasti sitä, että Lukašenko on osoittanut itsenäisyyttä ja luonut läheisiä suhteita Kiinaan ja myös pyrkinyt yhteisymmärrykseen presidentti Trumpin kanssa. Tämä lausuma heijasti muutenkin Venäjän suhdetta sen reunavaltioihin nähden. Venäjä edellyttää Valko-Venäjältä ja entisiltä NL tasavalloilta ”kasarmilojalismia” ts. tottelevaisuutta ja alistumista.
Valko-Venäjän tapauksessa se merkinnyt sitä, että Valko-Venäjän on lopetettava flirttailunsa lännen kanssa, lopetettava oman kielensä ja erityisyytensä korostaminen ja oltava ennen kaikkea uskollinen suhteessa Venäjään. Lukašenko on taas pelaillut ja kiemurrellut taitavasti Venäjän koukussa. Valko-Venäjän presidentti on ollut Ukrainan kriisin aikana päättäväinen, pyrkinyt osoittamaan uhitellen itsenäisyyttään ja tarvittaessa ottanut uusia askelia lännen suuntaan sekä korostanut, että USA:n Trumpin hallinto ei suinkaan ole Putinin ”leikkikalu”. Venäläisiä suuryrityksiä ei ole päästetty kaappaamaan Valko-Venäjän suhteellisen hyvin toimivaa teollisuutta, mikä on luonut lisää tyytymättömyyttä Venäjällä. Sotilaspoliittisesti Valko-Venäjä sallii kahden Venäjän tutka- ja viestiaseman toiminnan, mutta johdonmukaisesti kieltäytyy sallimasta lentotukikohdan, ydinaseista puhumattakaan, sijoitusta omalle alueelleen.
Valko-Venäjän oma linja onkin ollut mielenkiintoinen yhdistelmä lojaalisuuden vakuutteluja, slaavilaisia poskisuudelmia ja itsenäisiä askelia. Kreml taas ei enää usko kyyneliin tai lojaliteetinvakuutuksiin vaan haluaa konkreettisia etuja.
Lukašenko – sitkeä kauppamies
Eräs näiden maiden perusongelmana on energian hinta ja kiista Venäjän öljyputkien asemasta. Vuonna 2017 Valko-Venäjä maksoi vielä halvempaa hintaa kaasusta kuin Gazprom on olettanut. Minskin itse itselleen julistaman ”alennuksen” taustalla on sen Euraasian Unionin jäsenyys. Venäjä ei tätä väitettä heti niellyt. Samaan aikaan Venäjä vähensi Valko-Venäjän saamaa öljymäärää. Valko-Venäjä halusi saada energiansa halvemmalla ns. ”kotimaahinnoilla” mutta Venäjä olettaa että hinta on jokseenkin sama kuin kaupassa länteen.
Toinen näiden maiden välejä hiertävä asia on ollut jo pitkään viisumikäytäntö. Venäjä on vaatinut yhteistä viisumipolitiikkaa. Vuonna 2017 painostaakseen Valko-Venäjää Venäjä ”tutki” valkovenäläisten maitotuotteiden ”haitallisia” aineita. Boikotit ovat tehokas tapa painostaa pientä naapuria. Valko-Venäjän turvallisuuspalvelu on myös hillinnyt Venäjän harrastamaa vaikutuspiiripolitiikkaa. Se on puuttunut tiukasti esimerkiksi Venäjän kulttuurista ja poliittista vaikutusta levittävän ns. venäläisen maailman (Русский мир) toimintaan.
Kaiken kaikkiaan taustalla päilyy koko ajan kapinallisen Ukrainan esimerkki, jota Venäjä ei siedä eikä halua toistuvan. Kremlille riittää siksi vain täydellinen antautuminen ja alistuminen. Tätä ei ole kuitenkaan tapahtunut vaan Lukašenko on aina osannut yllättää aina omilla itsenäisyyttä ja omaleimaisuutta korostavilla puheillaan ja asettunut Ukraina-konfliktissa Ukrainan puolelle.
2020 presidentinvaalit – mahdollisuus Putinille
Vuonna 2020 presidentinvaalien yhteydessä näytti siltä, että Venäjän sotilastiedustelun ”harmaiden alueiden” kärsivällisyys loppui. Elokuun alussa Valko-Venäjä pidätti ryhmän venäläisiä palkkasotilaita, jotka näyttivät toimivat Venäjän sotilastiedustelun harmaiden ainesten kuten ”Wagner-yhtiön” ja Mar-yhtymän palveluksessa.
Kyseiset joukot toimivat Jevgeni Prigożinin johtaman yhtymän palveluksessa. Näyttää siltä, että tällä epämääräisellä joukolla oli tarkoitus toimia hybridisodan ensimmäisenä portaana Minskissä ja ehkä pyrkiä nopeaan sotilasvallankaappaukseen. Lukašenko reagoi tunteella ja kertoi, että maassa oli jo noin 200 Venäjän salaista operatiivista agenttia, jotka pyrkivät kaatamaan hänen hallintonsa. Hän myös varoitti, että häntä ei saada vallasta muuten kuin tappamalla hänet.
Tilanne kiristyi ennen vaaleja huomattavasti ja äkkiä Lukašenko antoi haastattelun, jossa hän oli mielin kielin Venäjän suhteen. Putin oli hänelle ”vanhempi veli” ja suhteissa ei ollut ongelmia. Venäjän pelätystä kaappauksesta ei tullut mitään, joten vaalit pidettiin ja Putin onnitteli pitkin hampain Lukašenkoa vaalivoitosta.
Vaalien rehellisyys on tietenkin kyseenalainen, mutta muistaa pitää, että todella rehellisiä vaaleja siellä ei koskaan ole pidetty. Samoin on todettava, että esimerkiksi Valko-Venäjän maaseudulla Lukašenkolla on erittäin vanha kannatus. Protestit ovat keskittyneet kaupunkeihin ja erityisesti Minskiin, jossa mielenosoittajia on armotta mukiloitu ja toimitettu sairaalakuntoon. Esimerkiksi 16. elokuuta Minskin kaduilla oli maan historian suurin mielenosoitus, jossa monet poliisit osoittivat sympatiaa mielenosoittajille. Toisaalta myös Lukašenko on pystynyt tuomaan kymmeniä tuhansia omia tukijoitaan vastamielenosoitukseen.
Näiden mielenosoitusten takana on epäilemättä opposition inspiroimia voimia mutta on huomattava, että lakkoliikkeen takana ei ole vain intomielisiä demokraatteja vaan myös muita voimia. Eräissä suurteollisuuslaitoksissa aloitettiin varovasti lakkoliikkeitä. Nämä Lukašenkolle äärimmäisen vaaralliset venäläismielisten tehtaanjohtajien kätilöimät lakot kertovat siitä, että Venäjän pyrkimys vallansiirtoon ei ole hävinnyt. Näiden lakkojen tukahduttaminen onkin tapahtunut kovalla kädellä.
Kamppailuja kulisseissa: koordinaationeuvoston rooli
Nyt käydään kulissien välistä kamppailua, jossa Lukašenko on vedonnut Saksan liittokansleriin Angela Merkeliin ja luvannut uudistuksia ja perustuslain muutosta. Samalla hän käy neuvotteluja Venäjän kanssa siitä miten ja missä muodossa Valko-Venäjä pyytää sotilaallista apua Venäjältä. Samalla Lukašenkon oma, brutaaleja keinoja käyttävä salainen poliisi on käynyt vastatoimenpiteisiin venäläismielisten tehtaiden johtajia vastaan, että nämä eivät päästäisi työläisiään lakkoon.
Putinille Lukašenko on kiusallinen ja sitkeä vastustaja, joka on takertunut valtaan ja joka pitäisi periaatteessa siirtää pois. Hänellä on armeija, joka on lojaali ja väkivaltakoneisto, joka on muutamia veljeilyjä lukuun ottamatta pysynyt vielä uskollisena. Lakkoliike ja mielenosoitukset ovat kuitenkin kärjistäneet tilannetta. Edes Venäjän palkkasoturit Valko-Venäjän maaperällä eivät herättäneet pihaustakaan ah niin demokratiasta ja kansalaisoikeuksista huolestuneissa läntisissä johtajissa eikä juuri edes mediassakaan. Venäjän enemmän tai vähemmän inspiroimat mielenosoitukset, niiden äkillisyys ja uhka on pakottanut Lukašenkon käymään neuvotteluja Venäjän kanssa siitä voivatko sen joukot tulla suojelemaan maata ”Naton ulkoista uhkaa vastaan”.
Nyt Lukašenkon vastauksena on syyttää länttä uhkaavasta aggressiosta ja tällä lailla houkutella itselleen tukea niin vaarallisiksi osoittautuneilta Venäjän armeijapiireiltä. Menestyksellä, sillä nämä piirit ovat äkkiä lopettaneet Lukašenko-kritiikkinsä ja alkaneet ylistää välillä petturiksi julistamaansa Lukašenkaa. Toisaalta, Venäjällä on jo vaadittu, että läntinen pieni naapuri hoidetaan sotilaallisesti – ”kohteliaiden miesten” ts. GRU erikoisjoukkojen avulla. Venäjällä on nyt monia, jotka haluaisivat hoitaa tämän kriisin suoraviivaisesti mutta Putin näyttää ainakin nyt turvautuneen diplomatiaan lännen kanssa.
Eilen Ranskan Emmanuel Macron on jälleen keskustellut Putinin kanssa, kuinka ”Valko-Venäjän tilanne hallitaan” ja EU:n johtajat ovat jopa tänään kokoontumassa virtuaaliseen erikoistapaamisen Valko-Venäjän asioista.
EU:lla taas ei ole oikein mahdollisuuksia muuta kuin katsella ja lähetellä turhia protestejaan, joita kukaan ei kuuntele. Mielenkiintoista kyllä, EU piti keskiviikkona oman ”virtuaalisen erityishuippukokouksen”, johon meidän pääministerimme osallistuu. Teemana on, että tietyt maat haluaisivat julistaa pakotteita Valko-Venäjää vastaan. Unkari vastustaa niitä kuitenkin ehdottomasti. Toissapäivänä myös Macron ja Putin keskustelivat Valko-Venäjästä ja ilmaisivat huolensa.
Näyttää siltä, että EU:lla olisi kova halu tulla ”demokratiapoliisiksi” mutta kyvyt ovat loppuneet. Kun ei ole yksimielisyyttä. Tästä huolimatta oppositio on järjestäytymässä EU:n siipien alla ja ns. Valko-Venäjän opposition yhteinen koordinaationeuvosto pyrkii rauhalliseen vallanvaihtoon. Neuvosto suhtautuu oman julistuksensa mukaan yhteistyöhakuisesti Venäjään niin kuin myös Ukrainaan ja EU-maihin. Kt. Radio Svaboda. Lukašenko itse pitää ”koordinaationeuvostoa” vallankaappausorganisaationa.
Mitä länsi sitten tekee?
EU ei voi tehdä mitään, mutta Saksa voi. Saksan johtaja Angela Merkel on myös varoittanut Putinia siitä, että tämä ei puuttuisi Valko-Venäjän tapahtumiin ja samoin Putin pitää tärkeänä, että länsi ei tuppaannu paikalle; hänellä on katkerat muistot vuoden 2014 tapahtumista Ukrainassa, jolloin hän koki, että länsi petti hänet. Molemmat osapuolet vaanivat nyt toisiaan ja pelkäävät, että toinen pettää toisen ja vie Valko-Venäjän.
”Tohvelivallankumous” voi olla Venäjälle myös potentiaalisesti vaarallinen esimerkki. Entä jos katuparlamentti ottaa vallan? Kadun ja mielenosoitusten valitsemat johtajat eivät ole helposti käsiteltäviä kuten Gazpromin valkovenäläinen johtaja ja Lukašenkon korruptiosta pidättämä Viktar Babaryka, entinen USA:n suurlähettiläs Valeri Tsepkalo, joka taas on paennut Venäjälle tai edes suosittua bloggari Siarhei Tšikhanouski, joka on nyt pidätettynä. Edellisen vaimo Sviatlana Tšikhanouskaja oli ehdokkaana vaaleissa ja joutui pakenemaan pian niiden jälkeen Liettuaan. Johtajan puuttuminen on suuri ongelma oppositiolle, sillä Tšihanouskaja ei ole kiinnostunut jättämään enää lapsiaan Liettuaan eikä oikeastaan politiikasta ylipäänsäkään.
Putinin vaihtoehdot ovat: uudet vaalit ja oma ehdokas tai sitten mennä voimalla Minskiin ja jäädyttää tilanne. Tätä varten Putin tarvitsisi Lukašenkon ”avunpyynnön” – aivan samoin kuten vuonna 1968 Tšekkoslovkiassa, vuonna 1956 Unkarissa tai 1979 Afganistanissa. Entä miten väestö suhtautuisi näihin miehittäjiin? Vieraiden joukkojen lähettäminen Minskiin yhdistäisi niin opposition kuin myös vallan kannattajat yhteen. Se olisi katastrofi eikä Venäjällä ole nyt liikkumavaraa kun Lukašenkolla on kuitenkin armeija ja erikoisjoukot hallussaan. Toisaalta Lukašenko ei aio huhuista huolimatta paeta maasta tai pyytää virallisesti Venäjää apuun. Se olisi hänelle poliittinen itsemurha. Venäjä ei voi sallia myöskään Maidan-vaihtoehtoa sillä se pelkää, että seuraavan kerran sitä sovellettaisiin Moskovassa. Hänen vaihtoehtonsa ovat kuitenkin kapeat: joko eroaminen, poikkeustila tai… jopa sodanjulistus Puolalle. Venäläinen torba-news-sivusto kertoo Lukašenkon väläyttäneen tällaistäkin skenaariota.
Tilanne kiristyy kohti viikonloppua, jolloin kansalaiset kokoontuvat Minskissä jälleen kerran mielenosoitukseen. Paljonko väkeä sinne tulee? Miten turvallisuusjoukot suhtautuvat näihin? Veljeilevätkö ne kansanjoukkojen kanssa? Kaatuuko Lukašenkon hallinto kertarutinalla vai pikku kitinällä? Vai yrittääkö Lukašenko toisen kerran tuoda omat kannattajansa tuenosoituksiin, tällä kertaa ehkä aseistetulla tuella? Hajoaako vai kestääkö Venäjän ja EU:n yhteinen ”huoli demokratiasta Valko-Venäjällä”. Entä mikä merkitys on sillä, että kaikesta huolimatta diktaattori Lukašenko on pyrkinyt puolueettomuuteen – omilla ehdoillaan ja täysin epädemokraattisesti. Jos tämä korttitalo kaatuu, merkitseekö se Pohjois-Euroopan sotilaallisen tasapainon murenemista? Johtaako se jännitykseen tai konfliktiin Ukrainassa, Baltiassa tai jopa Suomessa?
Arto Luukkanen,
Dosentti, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori