Vielä viime vuosikymmenen alussa avointa internetiä pidettiin länsimaisen liberaalin maailman valttikorttina. Heinäkuussa 2012 YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, joka peräänkuulutti kansalaisvapauksia myös internetissä. Erityisesti tämä koski valtiorajoja ylittävää sananvapautta. Ruotsin silloinen ulkoministeri Carl Bildt juhli päätöstä historiallisena läpimurtona. Vapaata tiedonkulkua ei pidetty ainoastaan länsimaisena erityispiirteenä, vaan osana visiota vapaammasta ja demokratisoituvasta maailmasta.
Ajatus tuntuu nyt yllättävän kaukaiselta.
Foreign Affairs -lehti julkaisi äskettäin kriittisen kirjoituksen, jonka mukaan avoimen internetin aika on loppunut. Suhtautumisessaan internetiin länsimaat ovat kääntäneet takkiaan perustavanlaatuisesti. 2010-luvun alussa arabikevään sosiaalisen median vauhdittamat protestiliikkeet näyttivät vielä osoittavan, että avoin verkko voisi murtaa autoritaaristen valtioiden informaatiomonopoleja. Internetin vapaus tulkittiin lännessä jopa geopoliittiseksi valttikortiksi, jota haluttiin levittää maailmalle. Tänä päivänä Euroopan digitaalisen politiikan avainkäsite on entistä useammin ”digitaalinen suvereniteetti”. Sen mukaan valtion on kyettävä hallitsemaan paitsi digitaalista infrastruktuuriaan myös verkossa liikkuvaa informaatiota.
Paradoksi näkyy jopa käsitteissä. Euroopan komission varapuheenjohtaja ja digiasioista vastaava komissaari Henna Virkkunen on yrittänyt puolustaa kiisteltyä EU:n Digital Services Actia väittämällä sen ”suojaavan eikä rajoittavan sananvapautta”. Sananvapausjärjestöt ovat kuitenkin varoittaneet, että asetuksen epämääräisesti määritellyt ”järjestelmäriskit” ja niiden poliittinen tulkinta voivat johtaa suhteettomiin sisältörajoituksiin ja painostaa alustoja rajoittamaan myös laillista puhetta.
Osittain muutoksen taustalta löytyy myös ymmärrettäviä olosuhdetekijöitä. Kiinan ja Venäjän informaatiovaikuttaminen, sosiaalisen median polarisoituminen, huomiotalouden kannustimet, koronapandemia ja amerikkalaisten teknologiayhtiöiden globaali valta-asema ovat kaikki osoittaneet, ettei internet ole vain neutraalia infrastruktuuria. Valtiot, yritykset ja poliittiset liikkeet kamppailevat siellä ihmisten mielistä – ja sitä kautta myös vaikutusvallasta.
Huolet vapaasta pääsystä tiedon valtateille ovat länsimaissa vaihtuneet siihen, miten yksittäistä kansalaista ja demokraattista järjestelmää voisi suojella ”väärältä”, ”vaaralliselta” tai ”haitalliselta” informaatiolta. Tämä siirtymä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta poliittisesti se on merkittävä ja erittäin ongelmallinen.
Nyt ihmisiä suojellaan vapaalta puheelta
Arctotherium-nimimerkillä julkaistu essee The Closure of the Internet käsittelee samaa aihetta kuin Foreign Affairs ja tarjoaa kymmenien sivujen edestä täydentävää aineistoa. Sen pääväite on, että hitaan ja vähittäisen rapautumisen sijaan avoin internet suljettiin tietoisesti ja suunnitelmallisesti noin vuosien 2015 ja 2022 välillä.
Internetin sulkeminen tapahtui eri vaiheissa. Vuosina 2015–2019 Euroopan pakolaiskriisi, Brexit, Donald Trumpin nousu ja niin sanotun alt-rightin esiinmarssi herättivät länsimaissa poliittisia haluja tiukentaa sosiaalisen median alustojen yhteisönormeja. Toinen vaihe alkoi vuonna 2020, jolloin sosiaaliseen mediaan luotu valvontakoneisto valjastettiin kontrolloimaan keskustelua pandemiasta, rokotteista, valtioiden sulkutoimista ja Yhdysvaltain presidentinvaaleista.
Vaikka käyttäjätilien hyllyttämiset ja näkyvien somepersoonien ”deplatformaaminen” saivatkin paljon huomiota vuosikymmenen vaihteessa, kontrolli ulottui paljon syvemmälle.
Muutamassa vuodessa syntyi kokonainen uusi valvonnan infrastruktuuri, joka koostui useista toisiaan täydentävistä tekijöistä: loputtomasta moderaattoreiden, faktantarkistajien ja ”trusted flaggereiden” verkostoista, automatisoiduista luokittelujärjestelmistä ja algoritmeille ulkoistetusta näkyvyyden rajoittamisesta sekä uuskielisestä sanastosta, jolla runtattiin sisällön kontrollointia.
Uuskielinen sanasto on jo itsessään osoitus muutoksesta. Käsitteet kuten ”disinformation”, ”misinformation”, ”malinformation”, ”toxicity”, ”harmful content”, ”online safety” ja ”platforming” ilmestyivät 2010-luvun jälkipuoliskolla äkillisesti poliittiseen kieleen. Tämä näkyi piikkinä tilastoissa.
Käsitteet muuttavat poliittista kysymyksenasettelua ja määrittelevät salakavalasti myös suhtautumista sananvapauteen. Jos puheen salliminen määritellään jonkun “platformaamiseksi”, lähtökohtainen oletus ei enää ole se, että ihminen saa puhua lähtökohtaisesti vapaasti (paitsi jos hänen puheensa täyttää hyvin tarkasti määritellyn rikoksen tunnusmerkistön). Sen sijaan puhuminen muuttuu joksikin, jonka sallimisesta instituutio joutuu ottamaan vastuun.
Myös käsite ”online safety” havainnollistaa poliittisia piilomerkityksiä. Aiemmin nettiin liittyvällä turvallisuudella voitiin tarkoittaa esimerkiksi suojaa vainolta, doxxaukselta, tietomurroilta tai muulta rikolliselta toiminnalta. Nyt turvallisuuden piiriin kuuluvat yhä useammin myös sellaiset ajatukset, väitteet ja sisältö, joiden katsotaan aiheuttavan ”yhteiskunnallista haittaa”.
Valvontakoneisto ilman orwellilaista isoveljeä
Kiinan ja Venäjän sensuurikoneistot ovat pahamaineisia esimerkkejä internetin rajoittamisesta. Länsimaissa nettiä ei rajoiteta yhtä näkyvillä ja suorilla keinoilla. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö valvontayhteiskunta voisi muodostua myös ilman varsinaista sensuuriministeriötä.
Arctotheriumin essee kutsuu modernia länsimaista valvontakoneistoa ”para-stateksi”, epäviralliseksi valtiorakenteeksi. Se kuvaa löyhää verkostoa, joka muodostuu valtioista, teknologiayhtiöistä, kansalaisjärjestöistä, tutkijoista, faktantarkistajista, turvallisuusviranomaisista ja perinteisen median toimijoista. Osana verkostoa myös yksityiset toimijat soveltavat käytännössä julkiseen vallankäyttöön rinnastuvia ja jopa kytkeytyviä keinoja. Osa järjestöistä saa valtiollista rahoitusta, osa toimii lakisääteisesti erityisasemassa, osa painostaa yrityksiä maineen, mainostajien tai sääntelyuhan kautta.
Myös Foreign Affairsin analyysi korostaa, että yksityisen toiminnan ja julkisen vallan raja on hämärtynyt. EU Digital Services Act velvoittaa suuret alustat poistamaan laitonta sisältöä ja hallitsemaan yhteiskunnallisia ”järjestelmäriskejä”. Mitä enemmän EU ja sen jäsenvaltiot määrittelevät laittomiksi ilmaisun (ja ajattelun) muodoiksi, sitä suurempi vastuu alustoille syntyy niiden poistamisesta.
Foreign Affairs huomauttaa ilmeisestä kannustinongelmasta, joka ajaa yrityksiä tiukentamaan sisältökontrollia jopa tarpeettomasti. Puutteellisesta tai lepsusta sisällönvalvonnasta voi koitua somejäteille miljardiluokan sakkoja. Vastaavasti liian innokkaasta ja yhteiskunnan sananvapausnormeja tiukemmasta sensuurista ei aiheudu yhtiöille yhtä vakavia seuraamuksia. Tällöin alustoilta olisi jopa rationaalinen ratkaisu olla erittäin kontrolloivia. Olisi siis liian yksinkertaista sanoa, että Facebook, Google tai X ovat vain yksityisiä yrityksiä ja siksi ne tekevät omilla palveluillaan mitä haluavat.
Samat alustat, jotka vielä vuonna 2015 edustivat ”sääntöminimalismia”, muuttuivat muutamassa vuodessa pehmustetuiksi huoneiksi. Sääntörikkomusten lisäksi myös ”rajatapauksia” voitiin painaa näkymättömiin algoritmien avulla. Twitterin myöhemmin julkistetut sisäiset käytännöt osoittivat, että muodollisten porttikieltojen lisäksi käytössä oli hakublacklistejä, ”do not amplify” -listoja ja muita näkyvyyttä rajoittavia mekanismeja.
Suomen Uutiset raportoi Twitter Files -paljastuksista vuonna 2022, kun FBI oli sekaantunut alustan kautta vaalivaikuttamiseen Yhdysvaltain presidentinvaalien alla vuonna 2020 sekä pyytänyt somealustaa puuttumaan jopa vitseihin ja parodiatileihin. Alustalla oli myös harjoitettu systemaattista konservatiivien varjobannaamista.
Tällainen vallankäyttö on poliittisesti salakavalaa, sillä käyttäjän on hankala edes huomata olevansa sen kohteena. Käyttäjä, jonka tili poistetaan, tietää helposti tulleensa sensuroiduksi. Sen sijaan ihminen, jolta algoritmit pienentävät yleisöä 95 prosenttia, ei välttämättä edes tiedä, mitä tapahtui. Myös Foreign Affairs -lehden artikkeli kritisoi uuden ajan nettisensuurin heikkoa yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä.
Länsi alkoi omaksua vastustajiensa tapoja
Foreign Affairs arvioi, että internetin tulevaisuudesta käydyn suuren ideologisen kamppailun saattaakin nyt olla voittamassa aivan väärä puoli. 2000-luvun alkupuolella länsimainen oletus oli, että internet ajaisi vapautta myös epädemokraattiseen maailmaan. Tuolloin ajateltiin, että internet kuljettaisi informaatiota rajojen yli nopeammin kuin mitä autoritaariset valtiot pystyisivät kontrolloimaan bittien ja tiedon liikkeitä. Kiinan valvontakoneisto oli lähinnä vitsi.
Jälkikäteen näyttää siltä, että kävikin päinvastoin.
Kiina ja Venäjä tekivät jo varhain selväksi, että ne pitivät vapaata nettiä uhkana omalle poliittiselle suvereniteetilleen. Kiina otti käyttöön reaaliaikaisia henkilöllisyysvaatimuksia ja algoritmista sisällönsuodatusta. Venäjä rakensi blacklist-järjestelmän ja oikeutti verkkosivustojen sulkemista vetoamalla muun muassa ”ääriajattelun torjumiseen”.
Vaikka länsimaita ei voi verrata Kiinaan tai Venäjään, kehitys on kulkenut lisääntyneen kontrollin suuntaan. Länsimaissa puhutaan yhä selvemmin siitä, miten valtioilla on oikeuden lisäksi suorastaan velvollisuus hallita omaa informaatioympäristöään. Käytännön tasolla ”eurooppalaiset arvot” eivät enää korosta sananvapautta.
Tämä näkyy konkreettisesti muun muassa suhtautumisessa anonymiteettiin. Saksan liittokansleri Friedrich Merz on vaatinut oikeiden nimien käyttämistä nettikeskusteluissa. Foreign Affairs muistuttaa, kuinka tämä vaatimus on historiallisesti nurinkurinen. Vaikka anonymiteettiä on pyritty leimaamaan törkykommentoinniksi, se kuuluu olennaisesti liberaaliin valistusperinteeseen. Spinozan, Voltairen ja John Locken kaltaiset länsimaisen ajattelun merkkihenkilöt turvautuivat aikoinaan juuri peitenimiin levittäessään ajatuksia, joiden julkaiseminen saattoi altistaa heidät sensuurille ja vainolle.
Anonymiteetin poistaminen muuttaisi vallan tasapainoa kaikkien niiden kannalta, joiden ajatukset voisivat vaarantaa esittäjiensä työn, aseman, ihmissuhteet tai turvallisuuden. Toisin sanoen anonymiteetti antaa mahdollisuuden viedä huomiota olennaisiin ajatuksiin niiden esittäjän sijaan.
Entä jos väärät henkilöt perivät koneiston?
On ongelmallista arvioida instituutioita ja niiden toimenpiteitä vain nykyisten päättäjien perusteella. Oletetaan, että eurooppalaiset päättäjät laajentaisivat sisällön valvontaa ja kontrollointia torjuakseen Venäjän propagandaa, jihadismia, antisemitismiä, lapsiin kohdistuvia rikoksia tai valheellista terveystietoa. Olennaisempaa on kysyä, haluaisiko saman koneiston ja vallan antaa eteenpäin silloin, kun vaalitulos ei miellytä.
Foreign Affairs nostaa esiin juuri tämän ongelman. Euroopan poliittinen eliitti rakentaa nyt sensuuri- ja valvontainfrastruktuuria osittain siksi, että se pelkää itselleen epämieluisten poliittisten liikkeiden nousua. Jos sellaiset voimat onnistuvat nousemaan valtaan tulevaisuudessa, ne perivät täsmälleen saman infrastruktuurin. Tämä on ollut klassinen valistusfilosofinen argumentti vallan rajoittamisen puolesta.
Arctotherium vie argumentin vielä pidemmälle. Kun tekninen, juridinen ja käsitteellinen infrastruktuuri sisällön kontrollointiin on kerran rakennettu, sitä ei tarvitse enää tulevaisuudessa rakentaa alusta asti uudestaan. Vaikka poliittinen ilmapiiri muuttuisi hetkellisesti sananvapausmyönteisemmäksi, kontrollikoneisto jää horrostilaan odottamaan uutta käyttöönottoa.
Tässä mielessä vuosien takainen avoin internet ja sananvapaus hävisivät vähitellen. Ensin torjuttiin terrorismia, sitten vihapuhetta ja disinformaatiota. Tämän jälkeen kontrollin kohteeksi joutui jopa ”haitalliseksi” koettu faktatieto. Algoritmien myötä somealustoja alettiin puhdistaa ”epätoivottavasta” sisällöstä. Tällä hetkellä käydään jo keskusteluja siitä, pitäisikö netissä saada ylipäätään esiintyä ilman vahvaa tunnistautumista.
Länsimaiden suurin ero autoritaarisiin maihin on siinä, ettei avoimesta internetistä luovuttu koskaan yhdellä virallisella linjauksella. Sen puolustamista vain lakattiin pitämästä tärkeänä tavoitteena.
