Suuri epäkeskustelu toimittajien vasemmistolaisuudesta – mielipide-eliitin sananvalta tukahdutti mediakritiikin

Maaliskuussa julkaistiin yhteispohjoismainen tutkimus journalistiopiskelijoiden poliittisista kannoista. Tutkimuksessa olivat mukana kaikki Suomen journalismia opettavat korkeakoulut, ja kertoma oli karua. 70 prosenttia suomalaisista opiskelijoista kertoi äänestävänsä vasemmistopuolueita, Tampereella jopa 78 prosenttia.

Tulosten julkaisua seurasi valtamediassa suuri näennäiskeskustelu. Sen tarkoituksena oli tukahduttaa alkuunsa julkinen väittely aiheesta. Informaatio-operaatiota suorittivat monet valtakunnanjulkisuutta nauttivat media-alan asiantuntijat, päätoimittajat ja professorit.

Asiantuntijoiden kannanotot olivat häkellyttävän yhteneväisiä käytettyjen argumenttien suhteen. Muutama ajatuskuvio toistui tekstistä toiseen. Samoissa pienissä journalismipiireissä kiersivät samat sisäänpäinlämpiävät ajatukset, joita kohtaan ei kyetty esittämään sisäistä kritiikkiä – mistä kyvyttömyydestä koko selkkauksessa on oikeastaan pohjimmiltaan kyse.

Älyllisen epärehellisyyden ilotulitusta

Tutkimuksen kommentoijilla toistui esimerkiksi väite, ettei tuloksissa ollut mitään uutta tai kiinnostavaa. Kaikkihan toimittajien vasemmistolaisuudesta jo tiesivät! Rivien välissä tarkoitettiin, ettei asiasta kannata keskustella sen enempää, vaan tulisi siirtyä muihin aiheisiin.

Toisaalta kuitenkin väitettin, ettei opiskelijoita koskevista tuloksista voi päätellä mitään työelämään sijoittuneiden toimittajien poliittisista näkemyksistä. Tämä on sikäli totta, ettei suomalaisten toimittajien puoluekannoista ole olemassa selkeää tutkimusta. Toisaalta kaikki olemassaoleva näyttö viittaa siihen, että myös työelämään sijoittuneiden toimittajien poliittiset kannat ovat vasemmalle vinoutuneita.

Jotkut pitivät tärkeänä muistuttaa, että toimittajaopiskelijoiden kannat ehtivät muuttua ennen kuin he sijoittuvat työelämään. Tietysti näkemykset yleensä lientyvät elämänkokemuksen sekä yhteiskunnallisen aseman muutoksen myötä, mutta jos on tulipunaisena opiskelijana pitänyt perussuomalaisia inhoina ja monikulttuurisuutta rikkautena, on luultavasti samaa mieltä työelämässäkin. Asenteellisuus ei katoa vaikka laimentuisikin.

Uuden Jutun päätoimittaja Olli Seuri ja journalistiikan yliopistonopettaja Panu Uotila takertuivat siihen, että tutkimuksessa kysyttiin nimenomaan puoluepoliittista kantaa, vaikka puoluepolitiikka on menettänyt merkitystään erityisesti nuorten parissa. Puoluevalinta ei kuitenkaan ole kolikonheittoa, vaan kertoo paljon ihmisen arvoista ja maailmankuvasta. On äärimmäisen huolestuttavaa, jos vain yhdenlaisten ajatussuuntausten edustajat muodostavat journalistiopiskelijoiden murskaenemmistön.

Työelämässä näiden samojen ihmisten vastuulla on poliittisia kysymyksiä ja kiistoja koskeva tiedonvälitys. Tuollaisen demokratialle elintärkeän ammattikunnan selkeä puolueellisuus muodostaa valtavan jääviysongelman – puoluepolitiikasta viis. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan tunnu häiritsevän heitä, jotka yleensä kiivaimmin kannattavat työyhteisöjen moninaisuutta ja median ”edustavuutta”.

Mutkuttelua ja metakeskustelua

Kommentaattoreille oli mieluista kiinnittää huomiota kyselytutkimuksen muihin tuloksiin, erityisesti siihen, että opiskelijat arvostivat tiedonvälityksen puolueettomuutta. Se on tietysti hyvä asia, mutta ei mitenkään muuta opiskelijoiden poliittista vinoumaa tai sen vaarallisuutta.

Sitä paitsi se, että toimittajaopiskelijat arvostavat puolueetonta tiedonvälitystä, ei vielä tarkoita heidän käytännössä pystyvän siihen – tai edes tavoittelevan sitä, jos vaihtoehtona on maailman parantaminen. Tätäkin asiaa on tutkittu. Esimerkiksi Satu Hurmeen Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa vuonna 2025 tekemän opinnäytetyön mukaan peräti 70 prosenttia journalismin opiskelijoista on sitä mieltä, että journalismin tavoitteena on edistää tiettyjä arvoja.

Kenties suosituinta oli julistaa tutkimustuloksista käyty keskustelu vääränlaiseksi. Valtamedian kommentaattorien mukaan keskustelussa oli nimittäin vialla vaikka mitä. Muun muassa: keskustelussa olivat väärät ihmiset äänessä; keskustelussa ei huomioitu tutkimuksen kokonaisuutta; puhuttiin puoluekannasta kun olisi pitänyt puhua ihmiskuvasta ja arvoista; kärjistettiin, maalailtiin uhkakuvia ja leimattiin opiskelijoita; käytiin kulttuurisotaa ja kyseenalaistettiin ”koko kriittisen ja itsenäisesti näkökulmansa valitsevan journalismin arvo”; sekä kaiken huipuksi keskusteltiin toimittajista, vaikka olisi pitänyt käsitellä taloustieteilijöitä, eli oikeastaan keskusteltiin väärästä aiheesta kokonaan.

Paljon siis käytiin keskustelua keskustelusta, mutta kaikista näistä painavista puheenvuoroista ei löydy yhtäkään ehdotusta toimittajaopiskelijoiden poliittisen vinouman korjaamiseksi. Joku voisi epäillä, ettei vinoumaa ehkä halutakaan korjata. Kenties koska vinouman suunta on oma?

Kuinka keskustelu myrkytetään?

Suomessa on jo vuosikymmeniä keskusteltu maahanmuuton sijaan maahanmuuttokeskustelusta. Julkisen debatin pelikenttä on myrkytetty onnistuneesti. Kaikki ”salonkikelpoisiksi” luettavat puheenvuorot täytyy aloittaa ja lopettaa antirasistisilla uskontunnustuksilla, eikä niiden väliin jää enää tilaa itse asialle.

Kehitys on ainakin osittain ollut tarkoitushakuista. Tiettyjen tahojen tavoitteena on ollut estää keskustelu tunnustamatta tavoitettaan ääneen. Niinpä kaikki maahanmuuttokritiikki on leimattu tavalla tai toisella vääräksi: kärkkääksi, tunteettomaksi, rasistiseksi, sivistymättömäksi, yksinkertaistavaksi, Venäjän pussiin pelaamiseksi… Kriittisiä näkemyksiä on ollut mahdotonta esittää tavalla, joka olisi hyväksytty julkisen keskustelun portinvartijoiden kriteereillä salonkikelpoiseksi.

Keskustelu on kielletty kiertoteitse, tunnustamatta tabun olemassaoloa julkisesti. Valta ei ole riittänyt keskustelun avoimelle ja suoralle kiellolle – ja vaikka olisikin riittänyt, kielto olisi vienyt kaiken uskottavuuden journalistien ammattikunnalta, jonka valta-asema perustellaan sananvapauden, totuuden ja avomielisen ajatuksenvaihdon ihanteilla.

Toki uskottavuus on rapistunut myös kiertoteitse kieltämisen vuoksi. Siitähän koko journalistiopiskelijoiden puoluekantaa koskeneessa keskustelussa oli alun perin kyse. Että tuoreet tieteelliset tutkimustulokset osoittavat perussuomalaisten olleen oikeassa; että toimittajakunta on poliittisesti puolueellista. Tietysti media-ammattilaiset torppasivat myös tämän keskustelun vääränlaisena.

Keskustelun tärkeyttä hoetaan kuin mantraa, mutta samaan aikaan tehdään kaikki mahdollinen keskustelun jähmettämiseksi eikä mitään sen edistämiseksi. Keskustelu sabotoidaan olkiukottamalla, väärinymmärtämällä ja leimaamalla toisia keskustelijoita. Niin asetutaan kanssakansalaisten yläpuolelle: te siellä alhaalla räyhäätte, ette ole sisäsiistejä, pysykää siellä pihalla kunnes opitte tavoille – me täällä salongissa keskustelemme sillä välin sivistyneesti ja teemme päätöksiä, käytämme sitä valtaa jota te ette ansaitse.

Media-alan ammattilaiset ovat ottaneet vapauden arvostella kanssakansalaisiaan heidän aihe- ja sanavalinnoistaan sekä ilmaisutyylistään. Millä oikeudella? Vahvimman oikeudella. Se opettajamainen asenne, jolla keskustelua keskustelusta käydään, nimittäin kertoo kaiken tarvittavan toimittajien valta-asemasta.

Kun vallankäyttäjä uhriutuu

Olli Seurin toimittajaopiskelijatutkimusta koskeva artikkeli on kiinnostava tapausesimerkki. Kyseessä on pitkä kirjoitus, josta kyllä välittyy myös vilpittömyyttä. Seuri esimerkiksi tunnustaa journalistiopiskelijoiden poliittisten kantojen vasemmistovinouman todelliseksi ongelmaksi. Muttei kuitenkaan.

Kaikki esille nostetut ongelmat ja huolet tulevat kuin vaivihkaa häivytetyiksi – mutta eivät käsitellyiksi. Kaikki ne todetaan joko näennäisiksi, tarpeettomiksi tai liioitelluiksi.

Kuvaavaksi osoittautuu artikkelin julkaisseen Uusi Juttu -sivuston kommenttikenttä, jossa maksavat tilaajat saavat keskustella kirjoittajan, tässä tapauksessa Seurin, kanssa. Seuri jättää monet terävät haastot vastaamatta tai vastaa niihin vain näennäisesti, asian liepeiltä. Keskustelu ei etene vaan pysähtyy.

Kommenteissa Seuri tunnustaa toimittajakunnan herkkänahkaisuuden, mutta puolustaa heitä viittamalla alan huonoon tilanteeseen: ”Kun on muutenkin kurjaa, on vaikea asettautua kritiikille alttiiksi ja olla avoin.” Miltähän tuntuu maahanmuuttajien seksuaaliväkivallan uhrista tai lapsensa koulumatkaa pelkäävästä vanhemmasta olla alttiina kritiikille; lukea lehdistä ja kuulla radiosta päivittäin, kuinka on vaarallinen äärioikeistolainen ja sivistymätön rasisti?

Toisin kuin tavallisilla kuolevaisilla, toimittajakunnalla on valta asettua tai olla asettumatta alttiiksi kritiikille. Ja on aivan inhimillistä, että he kieltäytyvät kunniasta. Mutta onpahan vastenmielistä seurata tätä näytelmää, jota journalistit esittävät kieltääkseen tältä osin inhimillisyytensä.

Ainakin yksi valopilkku keskustelussa on ollut. Journalisti-lehdessä Mari Manninen tunnusti reilusti, kuinka toimittajat inhoavat valta-asemansa tarkastelua ja arvostelua yhtä paljon kuin muutkin valtaapitävät. Ero on tietysti siinä, että toisin kuin muut eliitit Suomessa, journalistit itse hallitsevat kritiikin tilaa ja kykenevät siksi tukahduttamaan itseensä kohdistuvan arvostelun kohtalokkaan tehokkaasti.