Ollako vai eikö olla? Hyväksyäkö valehtelu vai olla hyväksymättä? Olennaisen äärellä ollaan. Päätoimittaja Matias Turkkila kirjoittaa pääministeri Antti Rinteen kujanjuoksusta.
Hallituspuolueiden johto kokoontuu tänään Kesärantaan keskustelemaan Antti Rinteen (sdp.) tilanteesta. Pelissä on Rinteen pääministeriyden jatko.
Opposition kanta on selvä.
Puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.) kommentoi perjantaina: ”Pääministeri EI VOI valehdella yleisölle ja eduskunnalle. Jos Rinne on valehdellut, hänen on erottava.”
Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo toteaa tiedotteessaan: ”On suomalaisten etu, että maassa on pääministeri, johon voi luottaa. Se on myös hallituskumppaneiden etu.” Orpo jatkaa: “Nyt viikonloppuna sekä vihreissä että keskustassa käydään keskustelu siitä, kääntyykö peukku Rinteelle ylös vai alas”
Rinteen kohtalo on hallituspuolueiden – siis vihreiden, keskustan, vasemmistoliiton ja rkp:n käsissä.
Asia kiteytyy kuuluisaan Kantin imperatiiviin. Sen mukaan ihmisen tulisi toimia jatkuvasti siten, että joka ikisestä teosta olisi mahdollista johtaa yleinen eettinen säädös.
Esimerkkejä:
– Jos ihminen varastaa itse, hän hyväksyy varastamisen yleisenä toimintatapana koko yhteiskunnassa.
– Jos poliittinen toimija valehtelee itse, hän samalla kannattaa ajatusta siitä, että valehtelu on ylipäätään hyväksyttävä toimintamalli.
Mutta kuten Jukka Paastelan Valhe ja politiikka -teoksessa niin osuvasti todetaan, kukaan ei halua olla valehtelemisen kohteena. Ihmiset kokevat heille kerrotun valheen petoksena, eikä kukaan halua olla petoksen uhri.
Jos käy selväksi, että Antti Rinne on tietoisesti valehdellut eduskunnalle, hallituskumppanit ovat kovan paikan edessä. Mikäli hallituskumppanit tukevat Antti Rinteen jatkoa pääministerinä, kannattavat he samalla ajatusta siitä, että politiikot voivat valehdella.
Maria Ohisalon ankara linja?
MTV:n toimittaja Ivan Puopolo konkretisoi hyvin sitä, mitä tuleman pitää. Hän kirjoittaa valeuutisia kiivaasti vastustavan puheenjohtaja Maria Ohisalon (vihr.) kaksoisstandardista:
– Jännä, ettei Ohisalo ole aivan varma, miten raskauttavaa pääministerin valehtelu eduskunnalle olisi, kun kuitenkin valehtelu Twitterissä ja Facebookissa tulisi hänen mukaansa kitkeä ”vaikka lainsäädännöllä”.
Voiko yhtäällä hyväksyä valehtelun, ja toisaalla vastustaa valehtelua raivokkaasti? Ei tietenkään, ja Kantin imperatiivi havainnollistaa, miksei.
Lainsäätäjä ei voi toimia fiilispohjalta. Lainsäätäjä ei myöskään voi toimia tavalla, joka hyödyttää lellikkejä ja haittaa inhokkeja. Lainsäätäjien tulee hyödyttää koko yhteisöä tasapuolisesti.
Korkeaan luottamukseen perustuva suomalainen yhteiskunta pysyy rauhallisena, mikäli päättäjät tekevät yleisesti hyväksyttävää ja yhteisöä hyödyttävää lainsäädäntöä. Mikäli toimitaan päinvastoin – esimerkiksi hyväksymällä korkeimpien päättäjien valehtelu oman edun tähden – tehdään peruuttamatonta vahinkoa luottamusyhteiskunnalle.
Keskustan tilanne on pahempi kuin vihreiden. Taustalla on vaalirahoitusskandaali. Sen myötä paljastui keskustan huippupoliitikkojen salassa rakentama massiivinen järjestely, jota voi hyvällä syyllä kutsua korruptioksi. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) joutui väistymään, ja nykyinen puolustusministeri, keskustan Antti Kaikkonen sai ehdollisen vankeustuomion luottamusaseman väärinkäyttämisestä.
Vaalirahaskandaalista on jo vuosia, ja keskusta on vakuutellut muuttuneensa. Joku uskoo, joku ei. Mutta mikäli puheenjohtaja Katri Kulmuni (kesk.) päästää Rinteen pälkähästä, hän repii auki monta haavaa.
Valhe ja politiikka
Palataan vielä Paastelan Valhe ja politiikka -teokseen. Paastela referoi kirjassaan renesanssiajan filosofia Michael de Montaignea: ”..valehtelemisesta seuraa kaksi ongelmaa. Ensinnäkin ongelman aiheuttaa muisti. Jos sanomme yhdelle sitä ja toiselle tätä, olemme pian kiipelissä sen takia, ettö emme muista mitä olemme kellekin valehdelleet. Toinen ja vakavampi ongelma on, että valheella on taipumus kasvaa.”
Montaignen ohje oli, että valhetta vastaan tulisi taistella jo sen syntyhetkestä lähtien. Filosofi Platon puolestaan varoitti, että ”valehtelijat opitaan ennen pitkää tuntemaan, heidät eristetään ja heitä odottaa surkea vanhuus”.
MATIAS TURKKILA