Vihreiden piti olla puolue, joka on nuorekas, raikas ja innostava. Se halusi esitellä itsensä joukkona, jossa on kivaa ja jossa pääsee muuttamaan maailmaa. Se halusi vaikuttaa lempeältä, sallivalta, seksikkäältä, hauskalta ja upealta.

Nykytodellisuus on toisenlainen. Tunnemaailmaa leimaavat pelokkuus, estyneisyys, huolestuneisuus ja hermostuneisuus. Vihreistä on tullut yksinäinen, pelokas, nurkassa kyhjöttäjä, joka traumatisoituu omasta sanomastaan, julkisuuden paineesta sekä eduskuntavaalien murskatappiosta.

Puolue kiihdytti itsensä vaalien alla ilmastovimmaan, joka taisi olla sille itselleenkin liikaa. Vaaleihin marssittiin hokemalla ilmastonmuutosta. Vihreät jätti väittelemisen vähemmälle ja viritti orkesterinsa toistamaan yhden sanan iskulauseita. Naurettavuuksiin asti myötäsukainen toimittajajoukko yritti kannatella hökötystä. Se tarjosi auliisti palstatilaa, nosti vihreiden kärkiteemoja sekä selitti töpeksinnät ja ristiriidat parhain päin.

Eduskuntavaalit käytiin, kylmä viima puhalsi. Murskatappio, jossa kahdenkymmenen kansanedustajan joukko kutistui kolmeentoista. Viesti ei uponnut. Löylytys oli niin hirmuinen, ettei väistyvän puheenjohtajan Maria Ohisalon työlle tahdo löytyä enää jatkajaa.

Ykkösnimet Krista Mikkonen, Atte Harjanne, Iiris Suomela, Hanna Holopainen, Oras Tynkkynen ja Fatim Diarra kieltäytyivät. Ei jaksa. Maapallon pelastaminen on tärkeintä, mutta ei silti viitsi. Vai onko kyse uskalluksen puutteesta?

Ehkä kummallisin kaikista on jopa ministeriksi asti noussut erittäin kokenut Emma Kari, joka luonnehtii itseään sanoilla ”periksiantamaton luonnonsuojelija”. Hän päätti vuoden alussa, ettei kansanedustajuus enää maistu, saati sitten puheenjohtajuus. Hän lopettaa. Puheenjohtajuudesta kisaavat enää vasemman laidan Saara Hyrkkö ja oikeistolaisempi Sofia Virta. Kumpikaan heistä ei ole erityisen tunnettu.
Mitä seuraavaksi? On kolme vaihtoehtoa. Liike voi joko a) jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin, mutta koska tämä johti umpikujaan, niin muutoksia lienee odotettavissa. Vihreät voi yrittää b) vähentää hysteeristä vimmaa tai c) kiihdyttää sitä. Valittavana on joko Pekka Haaviston viitoittama rauhallisempi polku tai Elokapinan viitoittama räyhäkkäämpi lähestymistapa.

Valitsee vihreät sitten kumman tahansa, kannattaisi ehkä tutkia, mitä se äänestäjille tarjoaa. Puolueen matikka kun ei oikein täsmää. Se väittää olevansa erittäin huolissaan ilmastosta, mutta on ilmeisellä tavalla kiinnostuneempi kiihdyttämään kansainvälistä muuttoliikettä. Se väittää olevansa erittäin huolissaan nuorten mielenterveydestä, mutta tekee kaikkensa maalatakseen nuoriin mieliin maailmanlopun kauhua ja sukupuolikaaosta.

Vihreät väittää olevansa huolissaan heikoimmin toimeentulevista, mutta edelle rynnii vimma potkia nurin Suomen vaurauden tukipilareita – metsä- ja terästeollisuutta, edullista energiaa ja toimivaa liikennettä. Tätä kutsutaan vihreällä epäkielellä ”elinvoimaksi ja liikenteen sujuvoittamiseksi”.

Vihreillä on monia ristiriitoja, mutta tämä lienee ristiriidoista suurin: kannattajakunnan valtaosa on naisia, joille sosiaalinen oikeudenmukaisuus on tärkeää. Mutta vihreiden politiikan ydin ei asiallisesti ottaen piittaa vähäväkisistä. Vihreät ei keskity luomaan Suomelle vaurautta, jolla tuloeroja voitaisiin tasata. Se keskittää kaiken voimansa ympäristötuskaan liittyvien fiksaatiopisteidensä ympärille unohtaen muun.

Vihreät ei ole oikeastaan puolue vaan paniikkinappula. Se ei kysy, ei kuuntele eikä käy väittelyä. Se paaluttaa itsensä turvallisiin tiloihinsa ja paasaa sieltä käsin todellisuudelle vieraita ohjeitaan. Vihreitä myötäilevät toimittajat tekevät mielellään tarinoista uutisnostoja, mutta kansalaiset eivät enää keskustele Hesarin mielipidepalstalla. Se aika on ollutta ja mennyttä. Jos liike haluaa menestyä, sen on kyettävä saamaan suosiota ajatuksilleen siellä, missä ihmisetkin ovat. Avoimessa väittelyssä. Netissä.

Mutta tämä ei ole helppoa, koska avoimessa väittelyssä vihreät joutuisi kohtaamaan toisen paradoksinsa. Vihreät ovat hyviä havaitsemaan ihmisten välisiä ristiriitoja, mutta myös hyviä aiheuttamaan niitä. Vihreät ovat ihmiskeskeisiä – tavattoman kiinnostuneita ihmisten välisistä suhteista. Mutta eivät osaa toimia tilanteessa, jossa ihmiset reagoivat voimakkaasti vihreiden yliampuviin ehdotuksiin. Heillä on hyvät tuntosarvet, kenties liiankin hyvät. Vähän kuin korvat, jotka ovat koko ajan liian kovalla.

Kollektiivinen kiukku on heille yksinkertaisesti liikaa. Se kuulostaa heidän korviinsa kakofonialta, jonka torjumiseksi kyhätään hätäpäissään vihapuhelakeja, vihasanalistoja ja turvallisia tiloja, kun ei muutakaan keksitä.

MATIAS TURKKILA