Vasemmiston pelikirja: kouluta aktivistit, rakenna konflikti, lietso eripuraa, soluttaudu, painosta instituutioita, ”sulata” yhteiskunta

Neuvostoliiton romahdus ja sen hirmutekojen paljastuminen eivät suinkaan sammuttaneet länsimaisten vasemmistolaisten liikkeiden ja akateemisten ajattelijoiden kiinnostusta äärivasemmistolaisuutta kohtaan. Päinvastoin, monet länsimaiset ajattelijat jatkoivat marxilaista perinnettä tulkitsemalla vallankumouksellisia oppeja uusin tavoin. Vika ei koskaan ollut marxismissa oppina, vaan sen tulkitsijoissa. Tästä olivat näyttäneet esimerkkiä jo Vladimir Leninja Lev Trotski Neuvostoliiton alkuaikoina. He muuntelivat alkuperäisistä marxilaisista opeista vaihtoehtoisia tulkintoja niissä käänteissä, kun kommunismi ei näyttänyt etenevän Karl Marxin ennustamalla tavalla.

Varsinkin Trotskin ajatukset kansainvälisestä, jatkuvasta vallankumouksesta tarttuivat länsimaihin. Trotskilaisessa ajattelussa totalitaristisia rakenteita tuli kehittää samanaikaisesti kaikissa länsimaissa ja instituutioiden sisältä käsin. Tällainen ajattelu teki vallankumouksesta vähemmän historiallisen ja paikallisen – ja enemmän aktiivisen, toiminnallisen strategian.

Tähän ajatteluun liittyy 1900-luvun alussa vaikuttaneen italialaisen marxisti Antonio Gramscin kulttuurihegemonian käsite: Yhteiskunnallinen muutos ei etenisi vain puoluepolitiikan kautta, vaan normalisoimalla ideologia osaksi arjen kieltä, asenteita ja instituutioita. Myöhemmin 1960- ja 70-luvuilla saksalainen marxisti Rudi Dutschke muotoili saman ajatuksen kuuluisassa kielikuvassaan “pitkä marssi instituutioiden läpi”. Vallankumouksen painopiste siirtyi näin barrikadeilta yliopistoihin, virastoihin, mediaan ja kulttuuriin – sinne, missä yhteiskunnan käsitykset normaalista ja hyväksyttävästä muovautuvat vähitellen.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa chicagolainen Saul Alinsky jalosti marxilaisista strategioista toiminnallisempia ideoita. Nuoremman sukupolven eurooppalaisille ja varsinkin suomalaiselle yleisölle Alinsky voi olla vähemmän tunnettu ajattelija. Hänen henkinen perintönsä elää kuitenkin vahvana nykymaailman aktivistiliikkeiden ja vasemmiston parissa. Alinskyn vaikutus ulottui jopa Yhdysvaltain demokraattipuolueeseen: Hillary Clinton (aiemmin Rodham) kirjoitti gradunsa Alinskysta ja myös ystävystyi tämän kanssa.

Toisin sanoen, jos haluaa ylipäätään ymmärtää vasemmistoaktivistien toimintatapoja, Alinskyn tuotanto voi olla silmiä avaavaa. Tätä mieltä on varsinkin Eugene Alexander Donnini tuoreessa Quandrant -lehden kirjoituksessaan.

Vasemmiston ruohonjuuritason pelikirja

Alinsky ei kehitellyt yleviä utopioita tai teorioita historian suunnasta. Siinä missä Gramsci puhui kulttuurisen legitimiteetin merkityksestä, ja Dutschke yhteiskunnan avainpaikkojen miehittämisestä aatteellisilla liittolaisilla, Alinsky tarjosi tähän konkreettisia askelmerkkejä. Hänen kuuluisa Rules for Radicals -teoksensa vuodelta 1971 on ohjekirja kumouksellisista ruohonjuuritason taktiikoista. Vaikka kirjaa on puolusteltu harmittomana kansalaisvaikuttamisen oppaana, Donnini näkee kirjan edustavan totalitarististen vallankumouksellisten henkeä. Hän luonnehtii Alinskyn taktiikoita ”soluttautumiseksi, harhaanjohtamiseksi ja valehteluksi”.

Kirja nimittäin opettaa, miten mm. organisoidaan tyytymättömyyttä, tunnistetaan vastustaja, painostetaan instituutioita ja muutetaan valtasuhteita niiden sisältä ja ympäriltä käsin. Donnini muistuttaa, että Alinskyn missiona oli voimaannuttaa tulevia aktivistisukupolvia toimimaan lojaalisti yhdessä riippumatta siitä, mihin puolueeseen tai mihin maahan he kuuluivat. Kuulostaako tutulta?

Vanhan viisauden mukaan jokaisen tulisi valita taistelunsa harkiten. Alinskyn ajattelussa yhteiskunnallista muutosta edistetään juuri lietsomalla itselleen suotuisia konflikteja ja välttelemällä yhteenottoja, jotka eivät palvele suurempaa tarkoitusta. Tilanteen mukaan vallankumous joko naamioidaan, tai sitten organisoidaan aktiivisesti näkyviä kampanjoita ja pelotteita. Donnini kuvailee, että Alinskyn kirjan tarkoituksena oli hyödyntää länsimaisten instituutioiden sisäisiä heikkouksia ja valjastaa vastapuolen omat säännöt sitä itseään vastaan. Alinskyn säännöt pyörivätkin vastustajan horjuttamisen ympärillä.

Tarkoitus pyhittää likaiset keinot

Alinsky kirjoittaakin suoraan, että käytännön toiminnassa etiikka määräytyy sen mukaan, edistääkö teko omaa asiaa. Kirjassa muistutetaan, että päämäärien saavuttaminen voi edellyttää omantunnon vastaista toimintaa. Keinoja arvioidaan itsessään vähemmän niiden moraalisen luonteen perusteella – tarkoitus pyhittää keinot. Tämä näkyy esimerkiksi Alinskyn ohjeessa käyttää pilkkaa aseena. Naurunalaiseksi tekeminen on tehokasta, koska sitä on vaikea torjua. Alinsky korostaa, että se tekee vastustajasta epävakaan ja pakottaa tämän reagoimaan.

Totuudella ei ole Alinskyn ajattelussa itseisarvoa, vaan olennaisempaa on informaation ”käyttöarvo”. Donninin mukaan tämä näkyy jatkuvasti vasemmiston toiminnassa: ”Harvoin he argumentoivat vakavissaan vastustajiensa kanssa. Sen sijaan he pyrkivät vaientamaan ja mustamaalaamaan nämä menemällä henkilökohtaisuuksiin ja levittämällä väärää tietoa.”

Tämä liittyy Alinskyn laajempaan ideaan eräänlaisesta poliittisesta kulutussodasta – painetta on pidettävä yllä jatkuvasti. Vastustajaa ei niinkään pyritä voittamaan avoimessa keskustelussa, vaan hänet pyritään väsyttämään, hiljentämään ja pakottamaan virheisiin. Toiminta perustuu edellä mainittuun konfliktiajatteluun. Vastustajan kanssa ei etsitä yhteistä maaperää, vaan hänen uskottavuuttaan ja asemaansa horjutetaan aina mahdollisuuksien mukaan.

Hajota ja hallitse

Donnini kuvailee Alinskyn menetelmiä ”sosiaaliseksi insinööritaidoksi”: Yhteiskunta pyritään ensin ”sulattamaan” kaaoksen avulla, jolloin haluttuja muutoksia on helpompi saada läpi. Tämän jälkeen se ”jäädytetään”, eli muutokset normalisoidaan. Donnini näkee tässä yhtäläisyyksiä totalitaristisiin hallintoihin. Vakaus, läpinäkyvyys, perinteiset moraalinormit ja vastapuolen oikeudet väistyvät aktivistien korkeampien päämäärien tieltä.

Alinsky kehottaa käyttämään valtaa siellä, missä sitä on. Heikkoudet on puolestaan muutettava vahvuuksiksi. Jos omalla puolella ei ole etulyöntiasemaa, on vaadittava rauhaa ja peräänkuulutettava parlamentaarista vaikuttamista. Kun taas itsellä on etulyöntiasema, neuvotteleminen ei enää ole yhtä tarpeellista ja suotavaa. Jälleen kerran, periaatteet mukautuvat aina tilanteeseen. Donnini pitää tätä esimerkkinä Alinskyn ajattelun häikäilemättömyydestä ja suorastaan totalitaristisuudesta.

Viime vuosina on havahduttu länsimaisten vasemmistoaktivistien The issue is never the issue -periaatteeseen: ”Kyse ei ole siitä, mistä nyt puhutaan. Kyse on aina vallankumouksesta.” Vaikka nykypäivän aktivisteille radikalismi näyttää olevan itseisarvoista, Alinskyn mukaan todelliset vallankumoukselliset eivät kuitenkaan välitä radikalismista sinänsä. He välittävät vallasta. He välittävät siitä, onko heillä kyky toimia järjestelmän sisällä ja järjestelmää vastaan. Tavoitteena ei siis ole vain vastustaa järjestelmää ulkopuolelta, vaan soluttautua instituutioihin, rekrytoida seuraajia ja rakentaa omaa voimaa niiden sisällä.

”Todelliset vallankumoukselliset eivät esittele radikalismiaan”, Alinsky kirjoittaa. ”He leikkaavat hiuksensa, pukevat puvut ylleen ja soluttautuvat järjestelmään.”