PÄÄKIRJOITUS | Ylen vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen on ollut julkisuuskurimuksessa kuluneen viikon ajan, ja aiheuttanut yhtiölleen valtavaa brändivahinkoa. Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila puntaroi, mitä kuluneen viikon aikana oikein tapahtui, ja mitä seurauksia tällä on.

Kuten Mikael Jungner nasevasti toteaa, journalismikohu eskaloitui nopeasti. Viikko sitten eläkkeelle jäänyt journalisti myönsi sepittäneensä juttuihin omiaan, tänään ollaan siinä pisteessä, että Yleisradion johto ei enää luota Hesariin tai Iltalehteen.

Yleisradion journalistipomo Jouko Jokinen puhuu epätyypillisiä, muut toimittajat häpeävät silmät päästään ja toivovat, että äärimmäisen kiusallinen kohu loppuisi pian.

Miksi he häpeävät?

Ehkä siksi, että vaikka Jokisen oma kriisiviestintä petti, pelissä on vielä paljon suurempia panoksia. Seuraava puolustuslinja on Ylen oma uskottavuus. Kolmas on koko suomalaisen mediakentän uskottavuus. Mitä pidempään Jokisen ympärillä vellova kohu jatkuu, sitä vaikeammaksi muiden toimittajien elämä muuttuu.

Kommentit ovat sen mukaisia:

A-lehtien toimittaja Johannes Kotkavirta summaa: ”Onkohan yksikään johtaja onnistunut aiemmin tahraamaan itsensä, oman organisaationsa ja vielä koko alan maineen kohussa, joka ei alun perin edes koskenut häntä itseään?”

Kansan Uutisten päätoimittaja Jussi Virkkunen toteaa Jokisen rakentaneen ”..melko pienestä asiasta koko suomalaista journalismia ravisuttavan kohun. Syynä ovat Jokisen varomattomat kommentit, joilla hän on syyttänyt muita tiedotusvälineitä uutisoinnista ja sanonut, ettei enää juuri luota Helsingin Sanomiin ja Iltalehteen.”

Virkkusen mukaan Jokisen olisi järkevä vetää asiasta johtopäätökset, muuten kohu vain jatkuu.

Emerituspäätoimittaja Antti-Pekka Pietilä vaatii myös, että pian eläköityvä Jokinen jättäytyy jo nyt tehtävistään. Hän vaatii myös Ylen hallituksen puheenjohtajan Matti Apusen eroa.

”Vaikutusvaltainen kaksikko leimaa koko uutismedian ja antaa yleisölle perusteet epäillä kaikkien toimittajien työtä”, Pietilä kirjoittaa.

Kohu sai kierroksia, kun Jokinen totesi jokaisen suomalaisen kadunmiehen ymmärtämällä kielellä, että juttujen sepittäminen on ok. Tämä oli toimittajien mielestä kuolemansynti.

Lisäksi Jokinen petti ammattikuntansa sanattoman sopimuksen siitä, että kollegojen kimppuun ei avoimesti käydä.

Todellisuuden rajukaan vääntely sinällään ei ole koskaan ollut toimittajille kovin suuri ongelma. Mutta tämän ääneen toteaminen on erittäin suuri ongelma, sillä se riipii pois koko ammattikunnan oikeutta esiintyä kansakunnan päiväkirjanpitäjinä.

Jouko Jokisen goes Jekyll & Hyde

Kuluneen viikon aikana julkisuudessa on esiintynyt kaksi täysin erilaista Jouko Jokista. Ensimmäinen heistä puhuu mitä sattuu, toimii ylimielisesti ja syyttelee muita. Hän on äkkipikainen, lyhytjännitteinen, ylimielinen, kivahteleva. Kun hän puhuu, kriisi eskaloituu.

Toinen Jokinen on journalistisesti ehjä, katuvainen ja lempeä. Kun tämä Jokinen puhuu, kriisi tyyntyy.

Kumpi näistä on todellinen, ja kumpi on keksitty hahmo?

Söhläävä ja ylimielinen Jouko Jokinen on totta.

Lempeä ja viisas Jouko Jokinen on fiktiota. Hän on Yleisradion kriisinhallintaryhmän virtuaalinen tuotos, Pasilan bunkkerikomplekseissa kätilöity keinotodellisuushahmo. Jos asiat menevät niin kuin ne yleensä menevät, Ylen kriisiryhmä on pyytänyt joko kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti Jokista olemaan hiljaa ja tekemään niin kuin sanotaan. Tämän jälkeen Jokiselle on kirjoitettu kommentit suuhun ja todettu todennäköisesti jotain sen suuntaista, että itse ajatteleminen ei sitten ole tarpeen. Logiikalla, jolla joutuu kriiseihin, ei yleensä pääse niistä pois.

Kriisiryhmä tekee tietenkin työnsä. Se suojelee ensisijaisesti Yleä itseään, ja jos mahdollista, yrittää suojata Jokista syksyyn saakka, jolloin tämän on määrä jäädä eläkkeelle.

Huvittavaa kyllä, tätä tekstiä kirjoittaessa kriisiryhmä on jälleen ollut asialla. Aiemmin päivällä Jokinen tiuski: ”Luottamukseni Iltalehden ja Hesarin journalismiin on tällä hetkellä sangen matalalla. Kun luotto menee, se menee.” Nyt hän maireilee paksulla siirapilla: ”..arvostan periaatteessa Hesarin ja Iltalehden journalismia todella korkealle. Hesari sinänsä on Suomen hienoin laatumedia..”

Kriisiryhmä tietää, että Jokisen ura on hiuskarvan varassa. Yksikin lisämöläytys tietää välitöntä journalistista äkkikuolemaa.

Tosin voi olla niinkin, että mitään uutta möläystä ei enää edes tarvita. Jokinen ei voi tällä hetkellä tehdä mitään eikä sanoa mitään ilman, että keskustelu siirtyy välittömästi takaisin sepittelykriisiin. Uskottavuutta ei ole.

Yle on menettänyt vastaavan päätoimittajansa kyvyn kommentoida journalismia. Tilanne ei sanottavasti eroa fudut saaneen Hesarin ex-päätoimittaja Kaius Niemen kännitötöilystä. Riittävän raju kämmi riittää kerralla kertomaan kaikille, että harkintakykyä ei ole.

Kun luotto menee, se menee, sanoi päätoimittaja Jokinen medialle.

Jos ylität Halys-joen, olet tuhoava suuren valtakunnan, sanoi Delfoin oraakkeli Kroisokselle.

Kuka on oikeassa?

Mutta pohditaan hetki sitäkin, oliko Jokinen oikeassa? Hänhän oli sitä mieltä, että HS ja Iltalehti eivät ole luotettavia medioita.

Jokisella lienee syynsä nuivisteluun. Kun ne sille päälle sattuvat, molemmat osaavat olla äärimmäisen viheliäisiä juttujensa kohteille. Ne närppivät kilpailijaansa Yleä aina sopivan tilaisuuden tullen. Toki toiminta on erittäin hienovaraista. Iskuja jaellaan niin sanotusti ”tutkan alla”.

Iltalehti ja HS suhtautuvat Yleen suunnilleen samalla tympeyden asteella kuin Yle Trumpiin. Toki vittuilu on diplomaattisempaa, mutta iskut sattuvat silti.

Jokisen tapaus on selvä. Entä onko suurella yleisöllä perusteita luottaa mediaan?

Riippuu.

Luottamus ei synny julistuksista, joissa media vakuuttelee suurelle yleisölle omaa uskottavuuttaan. Luottamus syntyy siitä, että toimii pitkällä aikavälillä luotettavasti.

Luotettava toiminta on johdonmukaista, hyödyllistä, reilua, totta. Epäluotettava toiminta puolestaan on vääristynyttä, valheellista, intuition vastaista, haitallista.

Media tukee suomalaista kulttuuria ja yrittäjyyttä! Eiku.

Oma luottamukseni Yleisradioon ei tosin lisääntynyt, kun yhtiö höyrähti suuren maailman #metoo-ilmiöstä ja kärvensi noitaroviolla elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen. Metoon pointti on vastustaa naisten ahdistelua ja häirintää. Louhimies ei ollut syyllistynyt kumpaankaan.

Eipä siinä. Koko läntinen maailma oli Yhdysvalloista lähteneen metoo-liikkeen vaikutuksesta esiladattu täyteen raivoon, ja Suomen koohkaajat tarvitsivat oman tapauksensa. Äärimmäiseen julkiseen ryöpytykseen joutunut Louhimies kertoi harkineensa julkista itsemurhaa.

Yle-lain mukaan yhtiön pitäisi erityisesti kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria. Ehkä kulttuuriksi lasketaan Tuntemattoman sotilaan teurastaminen jenkeistä saapuneen vasemmistospinnauksen takia.

Suomalainen media tukee naisia ja naisjohtajuutta! Eiku.

Oma luottamukseni suomalaiseen mediaan ei sanottavasti lisääntynyt, kun HS väitti valtionvarainministeri Purran solvanneen turkkilaisia ”apinoiksi”. Ei solvannut. Purra kivahti miehestä, joka alkoi avaamaan vetskariaan naapuripöydässä. HS, joka syyllisti seksuaalisen häirinnän uhrin ja yritti leimata tämän rikolliseksi. Oikaisuhan siitä tuli.

Iltalehti puolestaan yritti leimata Purran homovastaiseksi. Tämä saattoi johtua siitä, että Iltalehti ei osannut lukea. Tai sitten se oli päiväunituulella. Oikaisuhan siitä tuli.

Luottamukseni ei silloinkaan lisääntynyt, kun Iltalehden feministiaktivisti-kesätoimittaja tulkitsi sisäministeri Mari Rantasen sinisilmäisyydellä leikittelevän koskevan vaalilauseen rinnastuvan Breivikin ja Hitlerin tekemiin murhiin.

Ei ole leimaamisella äärtä eikä määrää.

Aivan oma lukunsa on suomalaisen median kaikkien aikojen farssi, pesukarhukravatti. Persuista läpikotaisin höyrähtäneet toimitukset julkaisivat uutisina asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Koko naurettava tarina on purettu auki tänne.

Kuten politiikkaa seuraava lukija ehkä on itsekin huomannut, suomalaisessa mediassa ei enää taivalla natsipesukarhuja. Niitä oli olemassa ainoastaan toimittajien mielikuvituksessa. Kaksoispuheet, piiloviestit, mesimäyrät – kaikki katoavat savuna ilmaan. Media loi kesän keinotodellisuutensa, jonka turvin se yritti kaataa istuvan hallituksen. Pieleen meni, ja oli palattava arkeen.

Yle tukee kansanvaltaa! Eiku.

Kansanvallassa muistaakseni järkätään vaaleja, valitaan edustajia, jotka sitten säätävät lakeja. Kansanvallassa toimittajat eivät päätä siitä, mitä lakeja säädetään. Toki voivat oman sanansa sanoa.

Mikä olikaan median tehtävä?

Median ydintehtävän pitäisi olla sen kertominen, mitä maailmassa tapahtuu ja miksi. Jos media höyrähtää ja ryhtyy itse poliittiseksi aktivistiksi, se luopuu aiemmasta ydintehtävästään.

Sinänsä on inhimillistä, että idealistisimmat toimittajat mielellään punovat juttunsa sen ympärille, miten he itse haluaisivat asioiden olevan. Tylsäähän se on vuodesta toiseen uutisoida siitä, mitä oikeasti on tapahtunut.

Valitettavasti osa median toimijoista viime vuosien suuren politisoitumisen aikana paennut fullHD-fantasiamaailmaan.

Lapset ovat hiilisaastetta, miehet voivat olla äitejä, sukupuolta voi vaihtaa ajatuksen voimalla, biologisilla eroilla ei ole merkitystä. Täysin vapaa maahanmuutto on välttämätöntä, riskejä ei ole. Media piiskaa kansakuntaa väestönsiirto-operaatioon, mutta on silti sitä mieltä, että väestö ei vaihdu. Asiasta ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi puhua, varsinkaan kielteisesti. Vasemmistolaisten naispoliitikkojen esitysten kritisointi on naisvihaa ja seksismiä. EU-tulonsiirtojen vastustaminen on putinismia, ilmastopanikoinnin toppuuttelu on tieteenvastaisuutta ja denialismia.

Vihervasemmiston teemoihin ilmeisen kiintynyt ammattikunta kieltäytyy selvittämästä omaa poliittista orientaatiotaan, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Mitäköhän siitä seuraisi, jos tutkimus esimerkiksi paljastaisi Hesarin rivitoimittajista 90 % vihervasemmiston kannattajiksi? Kuinka helppoa olisi lehtimyyjien tuputtaa suomalaisille lehteä, joka on tehty kauttaaltaan punavihreän maailmankatsomuksen ohjaamana? ”Näe maailma tuskaisin silmin! Tilaa lapsellesikin!”

Tietyssä osassa mediaa vallitsee tosiasiallinen yksipuoluejärjestelmä. Mutta leikitään nyt vielä hetken aikaa, että koska asiaa ei ole mitattu, se ei ole totta.

Median tehtävän pitäisi olla merkittävien asioiden julkituonti. Median oma suuntautuneisuus on merkittävä asia, mutta sitä varjellaan kuin Tiitisen listaa. Media kieltäytyy ottamasta selvää asiasta, jonka julkistaminen kertoisi, miksi ilmeisen politisoitunut osa mediaa on systemaattisesti väärässä.

Ylen politisoituminen tuskin on Jokisen kärkitavoite, mutta hän ei ole tehnyt mitään saadakseen sitä kuriin. Ehkä hän ei koskaan ole edes huomannut koko asiaa. Ehkä hän on ollut liian laiska puutuakseen.

Jokisen kommentti Iltalehden tai HS:n luotettavuudesta sen sijaan oli totta. Ne kirjoittavat liian usein tavalla, joka ei herätä luottamusta.

Jokinen puhui totta, ja sen takia häntä myllytetään niin kauan, kunnes hän tajuaa olla puhumatta totta.

Lopuksi.

Rakas media. Te ette voi itse määritellä meidän muiden puolesta, ettekä Jouko Jokisenkaan puolesta, pitävätkö muut teitä luotettavina vai eivät.

Jos julkaisette uutisina toimittajienne maailmantuskan kirvoittamaa poliittista aktivismia, uutisianne pidetään poliittisena aktivismina.

Jos kirjoitatte potaskaa, uutisianne pidetään potaskana.

Suomalaiset eivät ole tyhmiä.

MATIAS TURKKILA