Kolumni: Puoluekokouskarnevaalit

Vaalit lähestyvät, ja ennen kesän eduskunnan istuntotaukoa ja syksyllä käynnistettävää täysrähinää suurin osa puolueista on pitänyt puoluekokouksensa.

Viikko sitten kokouksensa piti SDP, aiemmin keväällä vihreät ja nyt samana viikonloppuna RKP, kokoomus ja keskusta.

Jäikö käteen muuta kuin Ibiza-Antin älylasit ja Pertsan ralliauto? Sirkustemppujen ja sukupuolivaikutusarvioitujen iltamenojen eli sivistyneesti ryyppäämisen ohella puolueet asemoivat itseään tuleviin vaaleihin ja myös vaalien jälkeisiin hallituspohjiin – joko hallitukseen tai sitten oppositioon.

Puheenjohtajien linjapuheisiin on räntätty avustajien toimesta puolueiden jo ajat sitten lupaamia asioita. Pelottaviksi möröiksi on laitettu muiden puolueiden todellisia tai pääsääntöisesti kuviteltuja asioita, joita voidaan yhdessä kammota, ja täkyiksi sellaisia asioita, joiden voi olettaa ylittävän uutiskynnyksen.

Olen joskus sanonut, että puheet ja ohjelmat ovat kuin häät. Pitää olla jotain vanhaa, jotain uutta ja niin edelleen. Kävin läpi tekoälyn kanssa, mitä kaikkea keskusta ja SDP ovat viestineet. Aloitetaan kepusta:

Keskusta – mitä vaan kenelle tahansa

Tekoäly:

Keskusta rakentaa paluutaan turvallisuuden, perheiden, alueiden, ruokaomavaraisuuden, nuorten ja pk-yrittäjyyden varaan. Kaikkonen on hyökännyt hallituksen yhteisöveron alennusta ja Turun tunnin junaa vastaan ja kehystänyt ne vääriksi prioriteeteiksi tilanteessa, jossa työttömyys, nuorisotyöttömyys, velka ja palvelupaineet kasvavat.

Keskustan talousvaihtoehto on alue-, perhe- ja pk-yrittäjyysvetoinen kohtuullisuuslinja. Se ei halua näyttäytyä vasemmistolaisena veronkorotuspuolueena eikä kokoomuslaisena leikkauspuolueena. Keskusta etsii sopeutusta, mutta haluaa suojella lapsiperheitä, vanhuksia, alueita, maataloutta, koulutusta ja turvallisuutta. Heikko kohta on suojelulistan pituus. Keskusta lupaa sopeuttaa, mutta samalla lähes kaikki poliittisesti tärkeät menokohteet rajataan pois. Se jättää kysymyksen: mistä ne menosäästöt todella tulevat?

Oma kommentti:

Keskusta puhuu ihan oikeista asioista, kuten alueista, perheistä, ruoasta ja turvallisuudesta. Mutta keskustalla tuntuu olevan vaikeuksia pukea sitä numeroiksi. Keskusta ei vielä tiedä, joutuuko se Suuren Sinisen kanssa leikkaushallitukseen tai Suuren Punaisen kanssa veronkorotushallitukseen, vai peräti oppositioon. Siksi puolue joutuu pelaamaan monella pakalla, ja jälki on sen mukaista. Varsinainen ongelma on, että puolue ei kehtaa sanoa sopivia menosäästöjä. Vain suhdeluvun puolue saa sanottua – veronkorotuksia saa sopeutuksesta olla enintään kolmasosa.

Eli jos tavoite on 10 miljardin sopeuttaminen, tämä tarkoittaisi korkeintaan 3,3 miljardin euron veronkorotuksia ja vähintään 6,7 miljardin euron menoleikkauksia.

Poliittisesti keskusta yrittää asemoitua kokoomuksen ja SDP:n väliin. Keskusta ei halua olla pelkkää leikkauspolitiikkaa, mutta ei myöskään vasemman laidan velka- ja verolinjaa. Sinällään ihan ok. Mutta sitten pitäisi vielä tietää, mitä menoja keskusta on valmis leikkaamaan ja mitä veroja korottamaan.

Keskustan aiempien vaihtoehtobudjettien ja muiden ulostulojen perusteella pääsy tavoitelukuihin on vielä kaukana. Ei voi olla samanaikaisesti sekä velanottoa kaihtava palveluiden puolustaja että keskituloisten veronalentaja, alueiden ja soten rahoituksen puolustaja ja kasvupuolue, joka ei tee kylmiä leikkauksia.

Vastaukseksi ei kelpaa, että keskusta ei leikkaisi äkkiväärästi, vaan tekisi hukkajahdin, kasvutoimia, sote-tuottavuutta, eläkeuudistuksia, investointien uudelleenkohdennuksia ja veropohjan laajennuksia. Selitykseksi ei kelpaa, että kaikkihan niin tekevät. Eivät tee enää Säätytalolla, mutta ehkä tyhjän paperin puolueelle tämä on luonteva valinta.

SDP – kallis mutta lyhyt lomamatka vanhaan hyvinvointi-Suomeen

Tekoäly:

SDP:n talousvaihtoehto on palvelu- ja palkansaajavetoinen kasvuohjelma, jossa julkisen sektorin aktiivinen rooli hyväksytään. Talouspoliittinen perusajatus on: hyvinvointivaltio, koulutus, työelämän turva ja ilmastoinvestoinnit eivät ole vain menoja, vaan pitkän aikavälin tuottavuus- ja luottamusinvestointeja.

Heikko kohta on rahoitus. Yhteisöveron alennuksen peruminen antaa alle miljardin. SDP:n menolupaukset voivat kuitenkin nousta useisiin miljardeihin. Jos puolue ei esitä uskottavaa priorisointia, vaihtoehto näyttää helposti olevan veronkorotuksia, velkaa tai piiloleikkauksia.

Oma kommentti:

SDP:n lupaus on, että entinen, ja jo mennyt, ei menisikään pois, vaan olisi vielä hetken aikaa luonamme. Maksoi mitä maksoi, edes hetki vielä. Työelämän turvaa, hoitoonpääsyä, kunnon kouluja, ilmastotoimia ja sosiaaliturvaa lisää. Oikeutta vähentää ay-jäsenmaksut verotuksessa. Mahdollisuutta tehdä työttömänä osa-aikatyötä ilman, että työttömyyskorvaus laskee. Koska työttömyysturvakin on sellainen saavutettu etu, josta ei edes työtä tekemällä pidä päästä eroon.

SDP:n vaihtoehto ei ole mikään vasemmiston kikkelliskokkelis, mutta se on paljon vaarallisempi. Vasemmiston linjaa ei kukaan lähde Suomessa toteuttamaan, mutta SDP:n linja voi toteutua. Kuten olen aiemminkin sanonut, veronkorotusten (ympäristömaksut ovat verotusta ja ”yritystuet”, joista SDP säästöjä haikailee, ovat suurelta osin verotukia) tiellä voidaan vielä hetken aikaa tekohengittää ja pitää yllä maamme suhteellisesti maailman suurimpiin kuuluvaa julkista taloutta. Mutta mitäs sitten tehdään neljän vuoden päästä? Verot tapissa, kasvu hyytyy ja edelleenkään ei ole varaa tarjottuihin palveluihin?

Pyysin tuoreeltaan tekoälyä laskemaan yhteen Ibiza-Antin puoluekokouspuheen asiat ja yhdistämään ne SDP:n tuoreimpaan vaihtoehtobudjettiin vuodelle 2026. Arvio oli:

Nettovaikutus julkiseen talouteen (staattinen)

Optimistinen: miinusta 0-1 miljardia.

Keskitaso: miinusta 1-3 miljardia.

Pessimistinen: miinusta 3-5 miljardia.

Entäs sitten dynaamiset vaikutukset? Esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyden vähentämisohjelma ei ole pelkästään kulua, vaan myös sosiaaliturvan säästämistä ja verotuloja työnteosta.

Optimistinen: plussaa 7,4 miljardia.

Keskitaso: plussaa 0,9 miljardia.

Pessimistinen: miinusta 10,0 miljardia.

Optimistinen skenaario edellyttäisi, että TKI-panostukset onnistuvat erittäin hyvin, vihreä siirtymä tuo investointiboomin, pitkäaikaistyöttömyys vähenee aidosti, työkyky paranee, veropohja ei karkaa ulkomaille, korkea veroaste ei merkittävästi vahingoita kasvua ja että Suomi onnistuu siirtymään korkean jalostusasteen kasvumalliin. Tämä on tavallaan SDP:n implisiittinen maailmankuva.

Keskiskenaariossa osa investoinneista toimii, osa epäonnistuu. Veronkorotuksista tulee jonkin verran haittaa, ja työllisyys paranee hieman. Julkinen sektori kasvaa, mutta ei paisu holtittomasti. Tämä on ehkä realistisin ”teknokraattinen” arvio.

Pessimistisessä skenaariossa veropohja alkaa vuotaa, investoinnit eivät tuota tarpeeksi, julkinen sektori paisuu, työmarkkinat jäykistyvät, korkeat marginaaliverot heikentävät kasvua, vihreät tuet muuttuvat tehottomiksi yritystuiksi ja velka sekä korkomenot alkavat ruokkia toisiaan.

Tällöin Suomi voisi päätyä korkean verotuksen, matalan kasvun, korkean velkaantumisen ja heikon investointidynamiikan talouteen.

SDP:n malli todennäköisesti vahvistaisi julkista taloutta yhdellä miljardilla vuodessa, kun sopeutustarve ja velkajarrun edellytys on kymmenkertainen. Lisäksi veronkorotuksilla ”all-in” -menemisen voi tehdä vain kerran, toista kierrosta ei tule.

Vaarallinen, mutta houkutteleva.