KOMMENTTI ”Lapsen erottaminen vanhemmistaan aiheuttaa lapselle aina stressiä. Vaikka leirillä olevat lapset siirrettäisiin hyviin oloihin, uudet hoitavat aikuiset eivät tue lasta samalla tavalla kuin oma äiti.” Kyseisestä Suomen Psykologiliiton kannanotosta ilahtui esimerkiksi Eva Biaudet (r.).

Hänen mielestään al-Holin leirin lapsia ei tule erottaa äideistään, koska ”erityisen haavoittuvassa asemassa oleva lapsi tarvitsee enemmän kuin koskaan äitinsä turvaa”.

Siis sen naisen turvaa, joka on pitänyt häntä panttivankinaan leirillä päästäkseen itse karkuun mahdollisia terrorioikeudenkäyntejä. Kyseinen nainen on täydessä ymmärryksessä saattanut lapsensakin ympäristöön, jossa lasten kasvattaminen äärimmäisen väkivaltaiseen jihadismiin on pyhä velvollisuus.

Voiko ihminen olla enemmän ”titityy” lausuessaan jotakin näin utopistista lapsen turvantarpeesta? Eikö lapsen etu pikemminkin olisi tulla erotetuksi näin vaarallisesta äidistä?

Moraaliltaan moitteettomat pahat

Yleisesti ottaen titityytädit ja -sedät vaikuttavat olevan moraaliltaan moitteettomia ihmisiä, jotka noudattavat järjestyneen yhteiskunnan määrittelemiä velvollisuuksia. Arkitoimillaan he kuitenkin voivat aiheuttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävää pahaa.

Myös inhimillisen käsityskyvyn ylittävän pahan hyväksyminen on pahuutta.

Esimerkki: titityytädit haluavat inhimillistää jo Suomessa radikalisoituneet naispuoliset jihadistit ja uskoa sinisilmin jihadistien olleen vilpittömän tietämättömiä niistä ihmisoikeusrikoksista, joita Isis-lipun alla tehdään.

Jihadistit ovat kuitenkin avun ulottumattomissa, koska he ovat valinneet olla jihadisteja. He eivät ole halunneet suojella omia lapsiaan lähettämällä heidät turvaan vankileiriltä. Lehtitietojen mukaan 13-vuotias suomalaistyttö ”päätyi naimisiin” eli suomeksi sanottuna hänet naitettiin jihadistille, ja nyt me sitten puhumme pedofiliasta.

Tämän kuultuaan titityytäti sulkee silmänsä, painaa kädet korvilleen, haukkuu sinut sieluttomaksi ja panee estot päälle somessa. Miksi? Koska hän ei suostu käsittämään epämiellyttävää asiaa ja vaivaudu pohtimaan sen merkitystä.

Pahuutta tutkineen saksanjuutalaisen politiikan teoreetikon Hannah Arendtin mukaan pahuuden juuret sijaitsevat siinä, että kieltäydytään harjoittamasta arviointikykyä. Pahan banaalisuus eli arkipäiväisyys tarkoittaa, ettei tekoja haluta katsoa suoraan sellaisina kuin ne ilmenevät vaan sormien läpi.

Patologinen pyyteettömyys riivaa hyviä ihmisiä

Arkipäivän pahuuden näkökulmasta ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi kirkassilmäiset poliitikot ja kulttuurielämässä meritoituneet islamofiilit ovat ottaneet tavaksi vaieta antifeministisen ja ääripatriarkaalisen islamin ideologisesta vaarasta, jihadismista, joka yllyttää toimimaan terrorin keinoin vääräuskoisia vastaan.

Tosiasiassa islamilainen terrorismi on pahuutta. Jihadisti on paha. Pahuuden vastustaminen ei ole rasismia. Pahuuden loputon ymmärtäminen on mielisairautta.

Äärimmäistä pahaa puolustava on sairastunut jonkinlaiseen patologiseen altruismiin. Hän asettaa jopa sivistystämme vastaan pyhää sotaa käyvän terroristin edun oman ja kansakuntansa edun edelle – eikä tällöin puhuta aidosta epäitsekkyydestä vaan jonkinlaisesta narsistisesta taipumuksesta alleviivata illuusiota omasta hyvyydestä ja kaikkivoipuudestaan.

Rajaton suvaitsevaisuus mielisairaine laupeudentöineen on ilmeisesti joutilaan yläluokan tai sellaiseen haluavan keino erottua rahvaasta. Meneillään on suvaitsevaisuuskilpailu, jossa kultaisen kruunun saavat he, jotka keksivät ymmärtämisen perusteet mitä karmeimmille asioille ja ilmiöille.

Ollaan siis tilanteessa, jossa ”pelkkien” laittomin perustein Suomeen tulleiden ja maassa oleskelevien irakilaisten sotilaskarkurien piilottaminen ja paluulentojen estäminen itkupotkuraivarein ei enää riitä. Nyt tarvitaan jalouden kohteeksi jihadistiäitiä, tuota pörröistä maskottia, josta voidaan tehdä kärsivä, toiseutettu ja väärinymmärretty rasismin uhri.

Eikö valikoivia överiymmärtäjiä hävetä?

Ainakin Veronika Honkasalo (vas.) on ollut tyrmistynyt siksi, että jihadistiäitejä kutsutaan jihadistiäideiksi, koska se ilmeisesti leimaa ja syrjii jihadistiäitejä. Titityymaailmassa nimittäin jihadistiäiti on ok, mutta sana jihadistiäiti on haram.

Te valikoivat överiymmärtäjät, eikö teitä hävetä?

Jihadistiäiti ja radikaalifeministi tai vaikkapa halal-teurastaja ja eläinsuojelija sopivat yhteen kuten siannahkasaappaat moskeijan lattialle. Siinä missä jihadisti kokee paikkansa olevan pelkästään kotona miehen palvelijana, on tasa-arvo ja valinnanvapaus feminismin ydintä.

Mutta yhdistääkö mikään jihadistiäitiä ja häneen yli ymmärryksen menevällä ymmärtäväisyydellä suhtautuvaa överiymmärtäjää, joka lähes poikkeuksetta on radikaalifeministi? Yhdistävä tekijä on ainakin se, että molemmat halveksuvat ja vihaavat ”valkoista miestä”, tämän arvoja ja elämäntapaa.

Titityytädin viha tosin on rajautunut tarkemmin, ei hän sentään kaikkia ja kaikkea inhoa. Vihan kohteena on paha persu, jonka kontraamiseksi titityytäti haluaa nähdä vaivaa. Titityytäti asettuu poikkiteloin kaiken sen edessä, mitä paha persu vastustaa. Hän siis vastustaa vastustamista.

Näin ollen ei ole ihme, miksi titityytäti toivottaa jihadistit tervetulleiksi: siksi, että paha persu on asettunut jyrkästi jihadistista hanketta vastaan. Tervetulotoivotus on laupeudentyö, jonka tekijä saa kultaisen kruunun ja astuu ylös korkeuksiin muiden hyvien ja suvaitsevien keskuuteen.
Koska myös jihadisti vihaa pahaa persua – kuten kaikkia muitakin vääräuskoisia – antaa titityytäti monta asiaa anteeksi jihadistille. Titityytätiä ei haittaa, kun Iranin edustaja kieltäytyy kättelemästä presidentin puolisoa. Titityytäti ei myöskään seiso huivipakkoa henkensä uhalla vastustavien Lähi-idän feministien rinnalla vaan markkinoi mieluummin sitä, miten musliminaisen hijab olisi yhdistettävissä poliisin virka-asuun.

Suomalaislapset kiinnostavat vasta nyt

Titityytädillä ei ollut huolta jihadistinaisten lapsista silloin, kun kalifaattia rakennettiin, mutta kalifaattiunelman tuhouduttua hän havahtui: ”Suomalaislapset traumatisoituvat jos joutuvat eroon äidistään!”

Ja koska titityytäti kantaa huolta 30:sta vankileirin suomalaislapsesta, hänellä ei ole aikaa uhrata ajatuksia kodin ulkopuolelle sijoitetuille suomalaislapsille, joita on lähes 20 000. Heidän äitiensä merkityksestä lapsilleen ei Psykologiliitto koostaisi vastaavaa tiedotetta kuin jihadistiäideistä.
Hiljaisuus on ulottunut jopa jihadistien orjuuttamiin, raiskaamiin ja tappamiin jesidinaisiin ja lapsiin, joista tuhannet ovat jääneet orvoiksi. Tässä tullaan taas banaalin pahan ytimeen: ei haluta nähdä jihadismia sellaisena kuin se todella on.

Ei siis tiedetä, mutta ei myöskään välitetä tietää enempää.
Jesidien kansanmurhan suremisen sijaan titityytäti on taivastellut ilmiöitä, jotka hän liittää vain pahojen persujen ominaisuuksista johtuviksi: populismia, ennakko-luuloja, vihapuhetta ja maalittamista. Samaan aikaan titityytäti on täysin sokea sille, että samat ilmiöt ovat olemassa myös hänen omassa viiteryhmässään.

Joten pitäisikö titityytädeille saarnata Sanna Marinin äänellä: ”Eikö teitä hävetä?” Ei kannata; ei osu eikä uppoa.
Mikään ei saa heitä ymmärtämään, että he ovat jo sodassa omia pehmeitä arvojaan ja oikeudenmukaisuuspyrkimyksiään vastaan.

MARIA ASUNTA