Nyt se on akateemisesti todistettu: intersektionaalisuus on pseudotiedettä

Suomalainen aatehistorian ja poliittisen kulttuurin tutkija osoitti, että intersektionaalinen rotuteoria perustuu virheelliselle oletukselle länsimaisen kulttuurin rasistisuudesta. Intersektionaalisuus tutkii nykyaikaa ikään kuin länsimaat eivät olisi koskaan luopuneet siirtomaista tai lakkauttaneet orjuutta. Tiedetoimittaja Marko Hamilo arvioi Ari Helon tuoretta tutkimusta intersektionaalisuudesta Suomessa ja Yhdysvalloissa.

Jokainen meistä intersektionaaliseen feminismiin, kriittiseen rotuteoriaan, Black Lives Matter -liikkeeseen tai woke-ajatteluun tutustunut on helposti tunnistanut näiden vasemmistolaisten ajattelutapojen perustuvan valheellisille olettamille. Meiltä vaaditaan “etuoikeuksiemme” tunnustamista vain, koska olemme valkoisia, vaikka oma perhetaustamme olisi kaikkea muuta kuin etuoikeutettu. Meiltä vaaditaan anteeksipyyntöä kaikista vääryyksistä, mitä valkoiset miehet ovat historian saatossa tehneet, vaikka kyse ei olisi edes omista esivanhemmistamme – silloin kun amerikkalaiset valkoiset omistivat orjia, suomalaiset valkoiset olivat ruotsalaisten tai venäläisten alamaisia.

Ei tarvita akateemista koulutusta sen ymmärtämiseen, että intersektionaalinen tasa-arvoajattelu edustaa orwellilaista tasa-arvoa, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Akateeminen pseudotiede

Ongelma on siinä, että intersektionaalisuus on akateeminen pseudotiede. Se taas loukkaisi akateemista vapautta, jos sen pseudotieteellisyys todetaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tiedeyhteisön standardien mukaan tiedeyhteisö arvioi autonomisesti itse itseään, tutkimusmenetelmät tuntevien vertaisten toimesta.

Akateemiset kriteerit täyttävää ja tiedeyhteisön sisältä nousevaa intersektionaalisen feminismin ja rotuteorian kritiikkiä on odotettu, ja nyt sellainen on julkaistu. Ari Helo tutkii Yhdysvaltain aatehistoriaa ja poliittista kulttuuria sekä kulttuurintutkimuksen metodologiaa. Hän opettaa Helsingin yliopistossa Pohjois-Amerikan tutkimusta. Finnish Methodology Society julkaisi hiljattain Helon tutkimuksen otsikolla ”INTERSEKTIONAALISTA VAI ”VALKOISTA” YLIVALTAA? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa”.

Tutkimuksesta löytyy tuttuja teemoja, joita on käsitelty jo aiemmin maallikkojen talonpoikaisjärkeilyn pohjalta.

Intersektionaalisia kirjoituksia lukiessa syntyy mielikuva siitä, että nämä vasemmistotutkijat eivät ole huomanneet länsimaiden luopuneen ajatuksesta valkoisten oikeutetusta ylivallasta jo ajat sitten. Ikään kuin valkoisuus olisi ihonvärin sijaan jokin muuttumaton kulttuurinen piirre, josta me länsimaiset ihmiset emme pääse millään eroon. Kaikkea nykyajassa voi aivan hyvin tulkita imperialismin ajan sosiaalisen todellisuuden kautta. Ikään kuin mitään valistusta ei koskaan olisi ollutkaan.

Mielikuva ei ole lukijan vääristymä, vaan tästä intersektionaalisessa hulluudessa tosiasiassa on kyse. Helo kirjoittaa:

”Valistusajattelun empiiristä tiedekäsitystä tai sen tuomaa teknologista kehitystä ja yleisesti noussutta elintasoa (tai rodullisen tasa-arvon ihannetta) ei selvästikään käsitetä historiallisena perintönämme lainkaan, vain länsimaiden imperialismi on sitä.

Olemme jälleen tekemisissä yhden muotoilun kanssa sille paradigmaattiselle oletukselle, että maailman kaikki pahuus ja ongelmat ovat peräisin valkoisen imperialismin kultakaudelta. Vain tällä oletuksella mainitulla koloniaalisuus-termillä on kirjoittajille varsinaista tutkimuksellista arvoa. Länsimainen kulttuurikehitys määrittyy heille siis ainoastaan länsimaisen kolonialismin kautta.”

Ideologia, joka näkee itsensä normaalina ja kaiken muun ideologiana

Helo tarttuu myös siihen intersektionaalisuuden kriitikoiden tunnistamaan päättömyyteen, että intersektionalismin kriitikko saa osakseen leimoja. Ikään kuin perinteisen yhdenvertaisuuden (värisokea yhteiskunta) kannattaminen olisi rasistista ääriajattelua ja intersektionaalisuus normaalia.

”Mitä kaikkea tässä tullaan väittäneeksi? On ideologista vastustaa intersektionaalista rotuteoriaa. Annetaan ymmärtää, että juuri rotuteoriaan uskominen on normaalia, epäideologista ajattelua. Kaikki, jotka epäilevät sitä, ovat vahvistamassa valkoisuuden normatiivisuutta ja tosiasiassa edistävät etnistä epätasa-arvoa ja rasismia. Kuinka kaiken kattavaksi voi teoreettinen ajatusrakennelma muodostua olematta itse ideologinen? Mitään muita kuin teoriaa epäileviä ideologioita ei selvästikään ole edes olemassa. Normatiivisuuden intersektionaaliset viholliset normittavat itse kaiken ympärillään.”

Kuten on monesti todettu, woke-ajattelu ja intersektionaalisuus ei ole yhteensopivaa sen ajattelutavan kanssa, jonka mukaan jokainen yksilö on yhdenvertainen muiden kanssa synnynnäisistä ominaisuuksista riippumatta. Intersektionaalinen rotuteoreetikko on itse rasisti vaatiessaan kiintiöitä. Siinä missä yliopistot olivat aikanaan edistyksellisten ajatusten pioneereja, nyky-yhteiskunnassa ne ovat rasismin vahvimpia linnakkeita.

Mustia suositaan, aasialaisia syrjitään

Yhdysvalloissa on 1960-luvulta asti ollut mahdollisuus päästä opiskelemaan alemmilla pisteillä, jos on musta. Valkoisia ja erityisesti aasialaisia tämä affirmative action -järjestelmä syrjii. Helo kirjoittaa:

”Intersektionaalinen tapa tarkastella maailmaa ihonvärierojen vinkkelistä tuottaa tässäkin yhteydessä merkillistä argumentaatiota. Yalen yliopiston Harvardin tapaisia käytäntöjä puolustettiin Washington Post -lehdessä seuraavin argumentein koskien erityistä ”stereotyyppilupaus”-käsitettä:

Sosiaalipsykologit ovat osoittaneet, että akateemisia kykyjä kaikkialla luonnehtivat rodulliset stereotyypit johtavat siihen, että yleensä hyvin suoriutuvat afrikkalaisamerikkalaiset alisuoriutuvat verbaalisissa testeissä ”stereotyyppiuhan” vuoksi. ”Stereotyyppilupaus” on kolikon toinen puoli: Koska aasialaisamerikkalaisten laajalti odotetaan pärjäävän hyvin, he usein ylisuoriutuvat.

Onkin yhteiskunnallisten sortavien rakenteiden syytä, että he ”ylisuorittavat” testinsä, eli tekevät muiden hakijoiden tilanteen vaikeaksi etevyydellään. Argumentin logiikka on lähellä humoristista.”

Tutkimus politisoituu

Yliopistot ovat Yhdysvalloissa rikkoneet ikiaikaiset meritokraattiset periaatteensa – sen että vain pätevyydellä on väliä – myös henkilökunnan virantäytössä. Tämä tuskin voi olla vaikuttamatta tutkimukseen. Helo kirjoittaa:

”Perustava ongelma on, että valintalautakuntien ilmiselvistäkään väärinkäytöksistä, kun ne jo esikarsinnassa jättävät huomiotta kaikkein pätevimpiä hakijoita, ei voi enää valittaa minnekään. Suosikkijärjestelmästä syntyy ongelma sen johdosta, että kaiken tutkimuksen perusta on riitauttaa vanhaa tutkimusta, jotta uusia innovaatioita ja uutta tietoa voi syntyä. Kun tutkija- ja opettajakunta saa vapaasti rekrytoida omia suosikkejaan, tutkijayhteisöt yhdenmukaistuvat lujaa vauhtia. Tutkimuksellisesti tutkimusyhteisön yhdenmukaistuminen tarkoittaa sen tyhmenemistä.”

Helo on havainnut yliopistolla ja tutkimuksen maailmassa ilmiön, johon on aiemmin kiinnitetty huomiota varsinkin journalistien ammattikunnassa. Kuten journalismi, tiede politisoituu.

”Kehityskonsulttien toimesta on tiedekasvatukseen ympätty myös aivan uusi opinkappale. Yliopistojen hakumainonnassakin painotetaan, että uudet opiskelijasukupolvet tulevat yliopistoon parantamaan maailmaa, eivät oppimaan tieteellistä ajattelua. Tällä menolla väki tyhmenee, sille ei voi mitään.”

Helo korjaisi nykykäytäntöjä lisäämällä rekrytointien läpinäkyvyyttä:

”Korjaavina toimenpiteinä voi ajatella esimerkiksi seuraavia: Yliopistolaki pitää uudistaa erityisesti rekrytointikäytäntöjen läpinäkyvyyden takaamiseksi. Vaihtoehtoisesti yliopistot voisivat perustaa valtakunnallisen tarkastuselimen tähän tarkoitukseen. Hallinnon ammattilaiset pitää saada tekemään hallintotyöt ja opetushenkilökunta opettamaan. Siten kaikki tekevät sitä, mitä osaavat, jolloin aito tehokkuus, jossa myös korkeimman koulutuksen laatu merkitsee jotain, paranee.”

Intersektionaalisuus on oppi, woke-ilmiö sen sovellus

Helo pitää woke-ilmiötä intersektionaalisen (pseudo)tieteellisen ajattelun käytännön sovellutuksena.

”Kuten on jo osoitettu, intersektionaalisuuden keskeisimmät opinkappaleet eivät ole tieteellisesti perusteltavissa. Pätevän tutkimustiedon kanssa ei siis woke-ilmiölläkään ole juuri tekemistä. Intersektionaalisen tutkimuksen on puolestaan turha koettaa erottautua woke-ilmiöstä, milloin se ei sitä eksplisiittisesti tee. Enkä ole havainnut yhdenkään tässä kirjassa lainatun alan tutkijan niin tehneen.

Woke-ilmiön myötä saatetaan Euroopassa ajautua samanlaisiin kulttuurisotiin, joita Yhdysvalloissa on käyty jo 1990-luvulta alkaen.”

Värisokeus on suurempi vihollinen kuin natsit

Helo muistuttaa, ettei woke-liike vastusta sitä, mitä useimmat ihmiset pitävät rasismina, vaan “värisokeutta” eli sitä, mitä useimmat ihmiset pitävät yhdenvertaisuuden ytimenä.

”Kerrataan vielä pääasia. Woke-liikkeen jatkuvasti esiintuoman, mutta mysteeriksi jääneen ”systemaattisen rasismin” liikkeellepaneva voima on alusta lähtien ollut Robin DiAngelon absurdi väite, että länsimaisten, 1960-luvun jälkeisten sukupolvien tapa sitoutua oikeudelliseen värisokeuteen monikulttuurisessa yhteiskunta-ajattelussa aiheuttaa rodullistetuille ihmisille ”päivittäin enemmän vahinkoa kuin vaikkapa valkoisten [rasististen] nationalistien puhe”. Päävastustajina ei siis pidetä uusnatseja, vaan kaikkia hyvää tarkoittavia, mutta rodullistamisteoriaa ymmärtämättömiä valtaväestön edustajia.”

Joskus Woke-ilmiön puolustajat turvautuvat väittämään, jonka mukaan mitään Woke-ilmiötä ei oikeastaan olisikaan, ainakaan niin merkittävässä laajuudessa, että olisi mitään syytä huoleen. Helo on toista mieltä:

”Totuuspuheesta kannattaa kantaa huolta. Käsite ”valkoinen hauraus”, joka on DiAngelon aivan omin päin keksimä valkoisen psyyken erityispiirre, kuvataan yksinkertaisena sosiopsykologisena faktana jopa Suomen Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) sivuilla. Valkoista haurautta edustavat THL:n mukaan aivan erityiset

… Emotionaaliset reaktiot, jotka heräävät, kun valkoinen ihminen kohtaa tietoa eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jota muiksi kuin valkoisiksi rodullistettujen väestöryhmiin kuuluvat ihmiset ovat kokeneet. Reaktioina ovat esimerkiksi puolustautuminen ja epämukavuuden tunteet. Emotionaalinen reaktio on tyypillistä silloin kun valkoinen hauraus kohtaa valkoisen etuoikeuden.

DiAngelon näennäistieteellinen käsite valkoisten psyykkisestä hauraudesta on siis jopa suomalaisen viranomaistahon todeksi vahvistama. THL propagoi tieteellisenä faktana, että valkoisten ihmisten erityinen psyykkinen hauraus maailman epäoikeudenmukaisuuden suhteen ilmenee aina, kun he kieltävät sisäisen rasistisuutensa.”

Intersektionaalisuus on ”länsimaisen demokratian vastainen aatesuuntaus”

Helo summaa monografiansa lopussa, mitä intersektionaalisuus todella on.

Intersektionaalisuus on länsimaisen demokratian ja yksilönoikeuksien vastainen aatesuuntaus ‒ ideologia sanan vahvimmassa mielessä.

Kuten teoksen kaikkiaan kahdeksassa pääluvussa on todistettu, intersektionaalinen teoria syrjäytymisestä on rakentunut myytille valkoisten miesten ruumiillistamasta yleisinhimillisestä pahuudesta ja itsekkyydestä. Tämän myyttisen lähtökohtansa vuoksi intersektionaalisuus on ollut kykenemätön aitoon rakenteelliseen yhteiskunnalliseen analyysiin minkäänlaisen syrjäytymisen yleisistä tai erityisistä syistä. Toisin kuin intersektionaalisen ajattelun piirissä kuvitellaan, myös syrjäytymistä ‒ kuten kaikkia yhteiskunnallisia ilmiöitä ‒ on tutkittava paikka- ja aikakohtaisena ilmiönä. Vain siten kyseessä oleva ilmiö voidaan ymmärtää syy- ja seurausyhteyksissään.

Intersektionaalisuus ja maahanmuutto

Helon tutkimus herättää kaksi kysymystä. Ensimmäinen koskee tieteen autonomiaa. Jos intersektionaalisuuden kaltaista pseudotiedettä ei voi siivota tiedeyhteisön ulkopuolelta poliittisin toimin, riittääkö tämä Helon tutkimus samaan tarkoitukseen? Edelyttääkö paluu pseudotieteestä normaaliin tieteeseen suuremmankin vallankumouksen tiedeyhteisön sisällä?

Toinen kysymys liittyy maahanmuuttoon. Suvaitsevaisessa ääripäässä kansalaiskeskustelua ajatellaan, että kuka tahansa on suomalainen, kun saa Suomen passin. Kansallismielinen ajattelee, että on ehkä teoriassa mahdollista aivan vieraasta kulttuurista saapuvankin ajan kanssa assimiloitua suomalaiseen kulttuuriin. Mutta käytännössä se voi olla valtava haaste.

On hyvin vaikea uskoa, että värillinen, mahdollisimman kaukaisesta kulttuurista Suomeen saapuva ihminen pyrkisi parhaansa mukaan suomalaistumaan, jos hänelle yhteiskunnan akateemisen eliitin taholta tarjotaan roolia “toiseutettuna” rasismin uhrina, joka ei itse ole vastuussa sosioekonomisesta menestyksestään. Kun tällainen henkilö sitten syrjäytyy, hän ruokkii samaa rasisminarratiivia, joka vaikutti hänen omaan syrjäytymiseensä.

Katso Ari Helon videohaastattelu: