Puheet luontokadosta ovat vahvasti liioiteltuja – tutkimustieto ei tue median pelottelua

Toimittaja Martti Backman kirjoitti elokuussa ilmestyneessä Kanava-lehdessä (5/2023) paniikista, jota media lietsoo luontokatastrofista, lajikadosta tai massasukupuutoista.

Luontokatopelottelu muistuttaa ilmastopaniikkia. Mutta siinä, missä tiedeyhteisöllä on varsin laaja konsensus kasvihuonekaasujen vaikutuksesta lämpötiloihin, eivät luonnontutkijat tiedä edes sitä, kuinka monta lajia erilaisia eliöitä maapallolla elää. Puhumattakaan siitä, kuinka moni niistä olisi kuolemassa sukupuuttoon lähitulevaisuudessa.

Silti “päivittäin kuulemme väitteitä, että maailmassa kuolee vuodessa sukupuuttoon 50 000 lajia ja että miljoonaa lajia uhkaa pikainen sukupuuttokuolema”, Martti Backman kirjoittaa.

Backmanin paraatiesimerkki luonnonsuojelujärjestöjen ja median pelotteluagendasta on uutisointi viime marraskuussa Montrealissa pidetyn YK:n biodiversiteettikokouksen alla.

HS: kaksi kolmannesta lajeista sukupuutossa

Helsingin Sanomat julisti luontokatouutisensa ingressissä, että “kaksi kolmannesta eliölajeista on kadonnut alle 50 vuodessa”.

Siis että kaksi kolmannesta maailman lajeista, niin eläimistä, kasveista kuin mikrobeistakin, olisi kuollut sukupuuttoon!

Lähteeksi HS mainitsi Maailman luonnonsäätiön WWF:n Elävä planeetta -raportin.

Eikä tässä vielä kaikki. HS väitti myös, että Etelä-Amerikan lajisto olisi kutistunut 94 prosentilla – eli että jäljellä olisi enää kuusi prosenttia lajeista.

– Jokainen täysijärkinen ymmärtää, että tämä tieto ei voi olla totta, Backman kirjoittaa.

HS myönsi puhuneensa älyttömyyksiä

Eikä se olekaan totta. Backman otti yhteyttä HS:n toimitukseen ja pyysi korjaamaan jutun faktavirheet ja käsitesotkut. Jutun kirjoittaja myönsi kirjoittaneensa iltavuoron päätteeksi älyttömyyksiä ja lupasi korjata ne.

Seuraavan päivän lehdessä olikin oikaisu.

“Toisin kuin torstaina 13. lokakuuta sivulla 28 kerrottiin, maapallon selkärankaisista villieläimistä ei ole kadonnut 69 prosenttia.” Oikaisussa oikaistiin mutkat suoriksi, sillä alkuperäisessä uutisessa ei ollut puhe selkärankaisista vaan kaikista eliöistä.

Varsinainen pihvi oli kuitenkin siinä, että kyse ei ollut lajikadosta vaan yksilöiden määrän vähenemisestä. Oikaisun mukaan “selkärankaisten villieläimien populaatiot ovat kutistuneet keskimäärin 69 prosenttia”.

HS rikkoi hyvää journalistista tapaa

Backman teki huonosta journalismista kantelun Julkisen sanan neuvostoon (JSN), joka antoikin langettavan päätöksen jutusta huhtikuussa 2023, syynä nimenomaan asiavirheet, joita ei korjattu kunnolla ja viipymättä. Printtijuttuun jääneitä virheitä ei korjattu lainkaan.

JSN kuitenkin totesi, että “lehden lähdekritiikissä ei ollut puutteita ja se oli pohjannut juttunsa alkuperäislähteisiin”. Tämän Backman kyseenalaisti.

– Lukijan silmin näyttää kuitenkin siltä, että HS oli pohjannut juttunsa suoraan ja vain WWF:n lehdistötiedotteeseen, huomioimatta mitenkään alkuperäistä tutkimusta, joka “paljasti” lajien tai populaatioiden tuhon, Backman toteaa.

Eikä siihen alkuperäiseenkään tutkimukseen ehkä kannattaisi liikaa luottaa.

WWF liioittelee rajusti sukupuuttoaaltoa

Backman käy läpi tutkimuskirjallisuutta maailman eliölajien sukupuuttovauhdista. Ongelma on siinä, ettei edes lajien kokonaismäärää tiedetä. Nykyisin elävistä lajeista on tieteellisesti kuvattu ja nimetty noin neljä miljoonaa. Maailman lajien sukupuuttovauhti on laajasti omaksutun tieteellisen näkemyksen mukaan noin 0,7 prosenttia 50 vuodessa, Backman kirjoittaa.

Luku tietysti pitää suhteuttaa johonkin. Backman viittaa YK:n ympäristöohjelmaan UNEP:iin, joka arvioi parikymmentä vuotta sitten, että maailmassa oli tuolloin enemmän lajeja kuin koskaan 600 miljoonaan vuoteen. Lajiutuminen on siis voittanut suupuuton pitkällä aikavälilä.

Tanskalainen tilastotieteilijä ja “skeptinen ympäristönsuojelija” Björn Lomborg on päätynyt meta-analyysimenetelmillään samaan 0,7 prosentin sukupuuttovauhtiin puolessa vuosisadassa. Se on toki 1 500 kertaa enemmän kuin luonnollinen taustasukupuutto, jota tapahtuu koko ajan, Backman huomauttaa.

Mutta ympäristöjärjestöjen levittämät luvut ovat 20 000–200 000 kertaa korkeammat kuin luonnollinen sukupuuttovauhti, Backman kirjoittaa. Toisin sanoen WWF ja muut ympäristöjärjestöt laittavat omiin lukuihinsa “Lapin-lisää” tai ilmaa 13-130 kertaa sen, mistä on tieteellinen konsensus.

WWF:n luontokatotutkimus herätti voimakasta arvostelua myös tiedepiireissä. Muun muassa Montrealin McGill-yliopiston biologit osoittivat, että WWF:n Living Planet Indexin (LPI) pelottavan tuloksen oli saanut aikaan vain 2,4 prosentin osuus otannan eläinpopulaatioista. Kun nämä 764 heikoimpaan jamaan ajautunutta populaatiota 31 821:stä jätettiin pois tarkastelusta, loput 31 000 populaatiota näyttivät voivan hyvin ja kasvavan, Backman kirjoittaa.

Näiden tutkijoiden mukaan erillisten populaatioiden sisäisten kehitysten sulattaminen yhdeksi maailmanlaajuiseksi indeksiksi vääristää kokonaiskuvan. Montrealin tutkijat ehdottivat LP-indeksin korjaamista raakkaamalla pois jyrkimmät ääritapaukset.

Suomalaisbiologit kyseenalaistavat WWF:n indeksin

Myös joukko Jyväskylän yliopiston biologeja totesi tutkija Mikael Puurtisen johdolla, että “mitä enemmän populaatioiden runsastumis- tai kutistumisnopeuksissa on vaihtelua, sitä enemmän LP-indeksi vääristyy alaspäin runsauden mittarina”.

– HS:n uutinen oli siis kaksinkertaisesti virheellinen, tupla-ankka: ensinnäkin WWF:n välittämä tieto valtavasta luontokadosta ei kestä lähempää tieteellistä tarkastelua ja toiseksi HS toi vielä sen uutiseen oman virheellisen tulkintansa, Backman summaa.

Suojelujohtaja Jari Luukkonen WWF Suomesta vastasi Backmanille Kanava-lehden keskustelupalstalla (6/2023) otsikolla “Luonto köyhtyy, vaikka Backman ei ole huomannut”.

Jo otsikko on ilmeinen olkiukko eli argumentaatiovirhe, jossa vastaväittäjän teesi vääristellään helposti kumottavaan muotoon. Omassa artikkelissaanhan Backman ei suinkaan väittänyt, etteikö sukupuuttovauhti ole suuri. Backmanin väite oli, että alarmistiset luonnonsuojelujärjestöt pelottelevat yleisöä liioittelemalla luonnon monimuotoisuuden vähenemistä merkittävästi.

Suurin osa Luukkosen kirjoituksesta takertuu lillukanvarsiin käsittelemällä Backmanin väitettä, jonka mukaan WWF ei olisi pyytänyt Helsingin Sanomia oikaisemaan jutussa esiintynyttä virhettä. WWF tosiasiassa pyysi oikaisua.

Tärkeää on se, että olennaisiin Backmanin väitteisiin – koskien niin ympäristöjärjestöjen kuin mediankin suorittamaa luontokadon liioittelua – ei Luukkosella ollut mitään sanottavaa.