Uutuuskirja Journalismin kuolema: Suomalainen media sortuu henkilönpalvontaan, ihastuu feminismiin, höpöttelee noituudesta, kertoo yksipuolisesti lempiaiheistaan

Tietokirjauutuus Journalismin kuolema esittelee havainnollisesti ja tarkasti suomalaisen valtamedian alennustilaa. Laajan aineiston ja esimerkkitapausten valossa kirja osoittaa, miten suurten mediatalojen toimituksissa on pitkälti hylätty tavoite neutraalista ja puolueettomasta tiedonvälityksestä. Tilalle on tullut aktivismia ja kritiikitöntä henkilönpalvontaa.

Suomalainen valtamedian journalismi tarjoaa yleisölle paljon epätarkkaa, puolueellista ja osin jopa epäeettistä sisältöä. Mediasisältöjen takana toimittajia ohjaavat piilossa olevat motiivit ja tarkoitusperät, joiden eräänä tarkoituksena näyttää olevan ohjata yleisön ajattelua.

Kirjasyksyn hieman etuajassa käynnistävä tietokirjauutuus Journalismin kuolema esittelee havainnollisesti ja tarkasti suomalaisen valtamedian alennustilaa. Laajan lähdeaineiston ja esimerkkitapausten valossa kirja osoittaa, miten mediatalojen toimituksissa on pitkälti hylätty tavoite neutraalista ja puolueettomasta tiedonvälityksestä. Esimerkit kirjaan on poimittu isojen medioiden kuten Ylen, Helsingin Sanomien, iltapäivälehtien ja talouslehtien aineistosta.

Kirjan kirjoittaja, viestintäasiantuntija ja tietokirjailija Katleena Kortesuo, nostaa esille useita esimerkkejä journalismin epäkohdista eräänä tausta-ajatuksenaan kysymys, miksi luottamus mediaan on heikentynyt.

– Jos mediaan ei luoteta, on turha syyttää lukijoita. Silloin journalistin pitää katsoa peiliin ja miettiä, mistä luottamus koostuu. Onko media toiminut niin kuin pitää luottamuksen herättäjänä, Kortesuo kysyy kirjassa.

Toimittajien Sanna Marin -fanitus paistaa läpi

Vallan kolmijakoteoriassa median on katsottu edustavan neljättä valtiomahtia. Kirjoittaja huomauttaakin, että ilman journalismia ei olisi demokratiaa. Median on ajateltu toimivan ”vallan vahtikoirana”.

Nykyisin politiikka on erittäin henkilökeskeistä, ja kohdatessaan karismaattisen poliitikon toimittaja kuitenkin muuttuu nopeasti vallan vahtikoirasta vallan sylikoiraksi. Erityisen hyvin tämä on näkynyt pääministeri Sanna Marinia (sd.) koskevissa mediasisällöissä korona-aikana.

Valtamedian Marin-fanitus on läpinäkyvää ja peittelemätöntä, ja se alkoi jo ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja. Kirja muistuttaa, miten eräs toimittaja kujersi Ylen Jälkiviisaissa tammikuussa 2019 ennen eduskuntavaaleja:

– Miettikää, miten ihana tilanne olisi, jos meillä olisi Li Anders­son, Maria Ohisalo ja Sanna Marin puoluejohtajina. Tältä näyttää tulevaisuus, toimittaja hehkutti toivettaan, joka sittemmin kävi toteen.

Marinia hehkuttanut toimittaja oli Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, jota kirjassa ei mainita nimeltä.

Katso klippi täältä:

Yle hetkeä ennen eduskuntavaaleja 2019.

Journalistiliiton päätoimittaja hehkuttaa suosikkipoliitikkojaan pidäkkeettä: "Miettikää, mikä IHANA TILANNE olisi, jos meillä olisi @liandersson, @MariaOhisalo ja @MarinSanna puoluejohtajina."

Video: Yle Areena, Jälkiviisaat 25.1.2019. pic.twitter.com/blInVhgIef

— Matias Turkkila (@MatiasTurkkila) August 10, 2022

Kyseinen Jälkiviisaiden jakso edelleen nähtävissä YLE Areenassa.

Omikron-variantti saapui Marinin ”vapaudenviestin” jälkeen

Marin on saanut osakseen jonkin verran myös asiapohjaista kritiikkiä, mutta päällisin puolin monet toimittajat antautuvat tunteidensa vietäväksi Marinista kirjoittaessaan.

Iltalehden Facebook­-jakoon saatteeksi joulukuussa 2020 oli lipsahtanut nolon imarteleva teksti: ”Miten upeasti Marin onkaan johtanut joukkoja edestä vaikeassa ajassa! Kiitos, Sanna! Aika moni on todella ylpeä sinusta.” Puolueellinen ja ylistävä teksti tosin sittemmin muokattiin hivenen neutraalimpaan muotoon.

Moni muistaa myös Ilta-Sanomien haastattelun syksyllä 2021, jolloin pääministeri Marinilla oli kansalle ”vapaudenviesti”. Korona oli kuulemma pian selätetty, ja jutussa hehkutettiin, että ”nyt saa mennä, kokea ja tehdä”.

Jutun kuvatekstin mukaan jopa Marinin hiustyylin nähtiin ilmentävän koronataistelun päättymistä. Kuitenkin monet asiantuntijat olivat Marinin kanssa eri linjoilla, mutta heidän näkemyksiään ei ollut otettu mukaan juttuun. Ehkä olisi pitänyt, sillä pian vapaudenviesti-jutun julkaisun jälkeen Suomessa alkoikin levitä omikronvariantti tunnettuine seurauksineen.

– Voi pohtia, kuinka harkittu Marinin viesti oli ja olisiko toimittajien pitänyt huomata kyseenalaistaa Marinin valistumatonta kehotusta, Kortesuo kirjoittaa.

Helsingin Sanomat innostui noituudesta

Kognitiiviset vinoumat eli biakset ovat ihmisissä olevia sisäsyntyisiä toimintamalleja, jotka saavat painottamaan tietoa puolueellisesti, tulkitsemaan sitä väärin ja tekemään virhepäätelmiä.

Jostain syystä pakanallisuuteen ja ”noitiin” liittyvät teemat näyttävät suuresti kiinnostavan toimittajia. Kirjassa huomautetaan, että joskus unohtuu, että asian suhteen olisi hyvä olla kriittinen.

Helsingin Sanomissa ilmestyi elokuussa 2021 artikkeli otsikolla ”Kuka pelkää nykynoitia?” Myös jutun ingressi hämmentää lukijaa: ”Noitia on nykyään enemmän kuin koskaan, sanoo Kuparikettu. Hän on noita, meedio ja hiljattain ilmestyneen Noitakirjan toinen kirjoittaja.”

Sakeaa tekstiä. Mutta entistä hämmentävämmäksi teksti muuttuu, kun HS-toimittaja näyttää nielaisseen haastateltavan noitafantasiat sellaisenaan. ”Noitien historiasta on kirjoitettu useita tietokirjoja, mutta Noitakirjassa uutta on se, että toinen kirjoittajista on itse noita”, Hesarin toimittaja revittelee.

Jutussa haastateltava listaa useita epätosia väitteitä ja uskomuksia, joita toimittaja ei kyseenalaista vaan pikemminkin menee tarinoihin mukaan.

Kortesuo huomauttaa, että sanakirjamääritelmän mukaan noita on henkilö, jolla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä, ja meedio on henkilö, joka välittää yliluonnollisia viestejä.

– Haastateltavan kerrottiin olevan ”noita ja meedio”. Toimittajan olisi kuitenkin pitänyt muotoilla asia mieluummin niin, että haastateltava kokee olevansa noita ja meedio kuin ottaa kritiikittömästi vastaan kaikki, mitä haastateltava sanoo, Kortesuo kirjoittaa.

Kukaan ei haasta feminismiä

Journalismin kuolema -kirjan yksi keskeinen havainto on, että medialta puuttuu kyky kritisoida nykyfeminismiä, koska monen toimittajan näkökulmasta kaikki feminismi on aina hyvää, rakentavaa ja tarpeellista. Feminismiä toisin sanoen ei haasteta missään. Toisaalta feministiksi julistautuneiden henkilöiden lausumat menevät usein mediassa läpi ilman kritiikkiä.

Esimerkiksi Yle haastatteli elokuussa 2021 feminististä sarjakuvapiirtäjää. Haastateltavan mukaan miesten vaatevalintoja ei ruodittaisi lehdistössä. Yle antoi väitteen mennä läpi, vaikka mediassa on ruodittu aiemmin ainakin Alexander Stubbin pyöräilysortseja, Veltto Virtasen hattua, Juha Sipilän Terrafame-pipoa ja Renny Harlinin nahkatakkia.

Helsingin Sanomat julkaisi erittäin laajan reportaasin nimeltä ”Naisellista alkuvoimaa” elokuussa 2020. Jutussa kerrottiin Ruotsissa järjestetystä Pyhän kohdun festivaalista ja porukasta, joka uskoo ”patriarkaatin aikakauden loppuun”. Festivaalilla oli reilut sata osallistujaa, joten kyseenalaista on, oliko kyseessä edes festivaali. Kuvareportaasissa kerrotaan, että osallistujat pitävät kohtua ”pyhänä energiatilana, jota on puhdistettava ja parannettava”.

– Naureskelut sikseen. Jokainen saa uskoa mihin haluaa. Mutta onko journalismin tehtävänä raportoida kaikesta marginaalisestakin? Eikö tämä ole taikauskon normalisointia ja naisen mystifiointia ja glorifiointia? kirjoittaja Kortesuo kysyy.

Kirjan kirjoittaja tunnustaa olevansa itse oikeistofeministi ja mahdollisuuksien tasa-arvon puolella. Se ei kuitenkaan estä häneltä feminismin kriittistä arviointia.

– Olen useaan otteeseen kritisoinut viimeisimpiä feminismin aaltoja, jotka ovat myös poliittisia liikkeitä. Osa feminismin tuoreista suuntauksista on niin erikoisia, että ne ohittavat todellisuuden ja tuottavat enemmän haittaa kuin hyötyä.

Erilaiset näkemykset ratkaisuista tarpeen

Toimittaja joutuu aina tekemään valinnan siitä, keiden ääni kuuluu jutussa, keitä asiantuntijoita hän haastattelee ja toisaalta ketkä eivät pääse ääneen.

Varsinkin Ylen ohjelmista ja muista aineistoista tuttu asetelma on, että varsin usein kaikki Ylen kokoamat henkilöt ovat asioista samaa mieltä. Myös Kortesuo kiinnittää tähän huomiota kirjassa.

Viime vuonna Yle julkaisi ilmastokriisistä jutun, jossa haastateltiin ”kuutta asiantuntijaa ja mielipidevaikuttajaa”. Jutun otsikko oli ”Ilmastokriisi ei ratkea yksilön valinnoilla – Näin eri alojen asiantuntijat ja vaikuttajat vastaavat tähän ja kolmeen muuhun väitteeseen”. Jutun ongelma on, että kaikki kuusi haastateltavaa ovat kaikista jutun neljästä teemasta täysin samaa mieltä.

Kortesuo huomauttaa, että viimeistään silloin, kun toimittaja huomasi haastattelua tehdessä, että raati on turhan yksimielinen, porukkaan olisi pitänyt ottaa yksi tai kaksi erilaista näkemystä mukaan, esimerkiksi joku, joka kritisoi anarkistiryhmä Elokapinaa.

– Se on toki selvää, että ilmastokriisi on todellisuutta. Ratkaisuvaihtoehtoja on silti olemassa monia, ja niistä poliitikot ovat usein erimielisiä. Tarvitsemme erilaisia näkemyksiä ratkai­suista, emme faktoista.

Puolueettomuuden teeskentely ei mene läpi

Puoluelehdet ja yhdistysten julkaisut kertovat avoimesti, mitä aatetta ne kannattavat. Kortesuo kysyy, olisiko muidenkin medioiden jo aika tehdä samoin, sillä se ei onnistu, että media yrittää uskotella olevansa puolueeton, mutta ei oikeasti ole sitä.

Monet mediat uutisoivat kesällä 2012 Sunnuntaisuomalaisen teettämästä kyselystä, joka käsitteli toimittajien puoluekantoja. Kyselyn mukaan toimittajien suosikkipuolue oli vihreät ja inhokkipuolue perussuomalaiset.

Kortesuo huomauttaa, että osa mediataloista ei tuolloin suostunut vastaamaan kyselyyn, vaikka siihen olisi voinut vastata nimettömästi.

Tosin toimittajien punavihreys on käynyt sittemmin ilmi myös Tampereen yliopiston tutkimusartikkelista, jonka mukaan journalistiikan ja viestinnän opiskelijoista kolme neljäsosaa on vihreiden tai vasemmistoliiton kannattajia.

Kun toimittajakunnasta näin suuri osa jakaa punavihreän maailmankuvan, se ei voi olla näkymättä mediasisällöissä siinäkään tapauksessa, että media juhlallisesti julistaa olevansa ”sitoutumaton” tai ”puolueeton”.

Kortesuo kannustaakin suomalaista mediaa pelaamaan avoimin kortein ja kertomaan julkisesti toimittajien sidonnaisuudet ja jäsenkirjat.

– Kuluttajalla on oikeus tietää, mistä aineksista hänen ostamansa uutinen on tehty ja mikä on sen ravintoarvo. Median kannattaa avata julkiseksi arvopohjansa ja sisältölinjauksensa, Kortesuo kirjoittaa.

Kuva: Tammi.