Jussi Halla-aho: Presidentinvaalien vaihtoehdoista

KOLUMNI | Presidenttiehdokas Jussi Halla-aho kirjoittaa Perussuomalainen-lehden kolumnissaan tulevien vaalien vaihtoehdoista.

Alexander Stubb sanoi jossakin vaalipaneelissa, että kävi presidentinvaaleissa kuinka tahansa, Suomelle käy hyvin. En täysin jaa hänen optimismiaan, mutta ymmärrän sen takana olevan ajatuksen. Vaaliasetelma on harvinaisen tasainen, koska tarjolla on harvinaisen paljon uskottavia ehdokkaita, jotka kilpailevat samoista äänestäjistä ja jotka ovat suurista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä suunnilleen samoilla linjoilla. Gallupien perusteella moni perussuomalainenkin äänestäjä puntaroi vielä ”oman” ehdokkaan – eli allekirjoittaneen – ja jonkun muun välillä.

Stubbilla, Pekka Haavistolla, Olli Rehnillä ja allekirjoittaneella on kokemusta sekä kansainvälisistä tehtävistä että kotimaan politiikasta. Mika Aaltola tunnistaa poliittisen kokemuksen puutteen uskottavuushaitaksi ja pyrkii, koko lailla populistisesti, kääntämään sen äänestäjän silmissä vahvuudeksi: koska hän tulee politiikan ulkopuolelta, hän on ryvettymätön ja korruptoitumaton ja osaa ajatella laatikon ulkopuolelta. Ehdokasta etsivän kansalaisen on syytä olla varuillaan tällaisen argumentin äärellä. On tietysti totta, että jos ei ole koskaan pannut itseään likoon ei ole voinut korruptoituakaan, mutta eivät kaikki poliitikot ole korruptoituneita. Politiikka on täynnä kiusauksia, mutta niitä vastaan taisteleminen on osa poliitikon työtä.

Presidentti ei toimi umpiossa eikä tee päätöksiä yksin vaan yhteistoiminnassa eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen kanssa. On hyödyllistä ja jopa välttämätöntä tuntea suomalainen päätöksentekoprosessi ja kaikki sen turhauttavatkin ominaisuudet, jos aikoo saada presidenttinä jotakin aikaiseksi eikä ainoastaan pitää monologeja Mäntyniemen norsunluutornista.

Kukaan ei pysty ennustamaan, millaisia yllätyksiä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Siksi oleellista ei ole ainoastaan tietää, mitä mieltä ehdokkaat ovat nyt käsillä olevista asioista, vaan myös tuntea heidän perusarvonsa ja ajattelutapansa, koska näiden pohjalta he muodostavat kantansa tuleviinkin asioihin. Haavisto ja Stubb ovat kumpikin hyvin liberaaleja ja ”kansainvälisesti” orientoituneita. Vaikka Haavisto vakuuttaa, ettei hänessä ole mitään punaista, vihervasemmistolaiset tavoitteet ovat lähellä hänen sydäntään. Ulkoministerinä hän ajoi lakia ja toimivaltuuksiaan venyttämällä löysää viisumipolitiikkaa venäläisten suuntaan ja haetutti Isis-naisia a-Holin leiriltä leiriltä Suomeen. Stubbilla taas on voimakasta taipumusta impulsiivisuuteen, naivismiin ja nopeaan poukkoiluun aina sen mukaan, mikä tuntuu trendikkäältä ja kivalta. Esimerkkeinä voidaan mainita Ottawan miinasopimuksen kannattaminen, puheet viisumivapaudesta Venäjän kanssa ja silmien sulkeminen Nord Stream 2:n poliittisilta ulottuvuuksilta. Vuoden 2015 siirtolaisvyöryn aikana hän tyrmäsi puheet siitä, että tulijat olisivat ilmaisen rahan perässä. Todisteena hän esitti sen, että oli itse käynyt vastaanottokeskuksessa kysymässä asiaa irakilaisilta ja saanut kielteisen vastauksen.

Vaalien alla ehdokkaat puhuvat sitä, mitä olettavat äänestäjien haluavan kuulla. Nyt, kun Venäjä-riskit ovat realisoituneet ja maahanmuutto-ongelma räjähtänyt käsiin esimerkiksi jengirikollisuuden muodossa, puheet ovat kaikilla koventuneet. Kannattaa kuitenkin tarkastella ehdokkaiden sanomisia hiukan pidemmällä aikajänteellä. Tämä nimittäin antaa osviittaa siitä, miten he toimivat, kun seuraavat kriisit puskevat päälle. Esimerkiksi uusi siirtolaispommi muhii parhaillaan Välimerellä ja sen eteläpuolella.

JUSSI HALLA-AHO

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen-lehden numerossa 11/2023.