Yksikään kansainvälinen sopimus ei velvoita Suomea avaamaan rajojaan laittomille maahantulijoille – hallitus valikoi sopimuksista vain ne kohdat, jotka sopivat sen omaan agendaan

Velvoittavatko kansainväliset sopimukset muka Suomen pitämään rajan avoinna kaikille tulijoille, ja onko kenellä tahansa oikeus ylittää Suomen raja sillä perusteella, että hän saapuu hakemaan turvapaikkaa?

Valko-Venäjän Puolaan kohdistama hybridioperaatio uhkaa levitä laajemmin EU-alueelle. Toiminnassa käytetään hyväksi siirtolaisvirtoja, joita houkuttavat Euroopan valtioiden avokätinen sosiaaliturva ja lähtömaihin verrattuna runsas ja avokätinen tulonsiirtopolitiikka.

Saksalaislehti Weltin EU-komission asiakirjatietoon perustuvan artikkelin mukaan Suomi on tällä hetkellä toinen rajalla olevien laittomien siirtolaisten pääkohteista.

Perussuomalaiset ovat toistuvasti vaatineet saada tietää, onko Suomen hallitus kartalla tilanteesta, ja mitä hallitus aikoo tehdä siirtolaisvyöryn estämiseksi ja maamme turvaamiseksi. Tähän mennessä selkeitä vastauksia ei ole saatu.

Perussuomalaiset jätti tällä viikolla välikysymyksen, jossa hallitukselta vaaditaan konkreettisia vastauksia siihen, miten Suomi aikoo turvata rajansa.

Vihreille rajojen suojelu on epämiellyttävää

Etenkin sisäministeri Maria Ohisalolle (vihr) on ollut vaikeaa ja epämiellyttävää esittää linjausta, jonka mukaan Suomi suojaa omat rajansa. Usein kuultu selitys on, että kansainvälisistä sopimuksista johtuvien velvoitteiden vuoksi Suomi ei voi sulkea rajojaan, ja että oikeus hakea Suomesta turvapaikkaa tulisi pysyä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Vihreät tunnetusti ovat valmiita laskemaan kaikki tulijat rajan yli. Vihreiden kansanedustaja Iiris Suomela esitti aiemmin tällä viikolla MTV:n Uutisaamussa näkemyksenään, että maahanmuuttoa ei voi pysäyttää jolloin tilanteen hallintaan riittää se, että ”ihmiset tunnistetaan rajalla”. Suomela esitti ympäripyöreää ja löysää retoriikkaa ihmisoikeuksista, ja päästeli runsaasti kuplivaa tunnepuhetta, kuten ”Me ei voida räjäyttää globaalia ihmisoikeusjärjestelmää tämän takia”.

Myös Ohisalo vetoaa usein kansainvälisiin sopimuksiin. Viimeksi lokakuussa hän esitti, että maahanmuuttopolitiikan kiristäminen jopa edellyttäisi Suomen irtautumista kansainvälisistä sopimuksista.

Onko asia todella näin? Velvoittavatko kansainväliset sopimukset muka Suomen pitämään rajan avoinna kaikille tulijoille ja onko kenellä tahansa oikeus ylittää Suomen raja sillä perusteella, että hän saapuu hakemaan turvapaikkaa?

Valtiolla velvollisuuksia omia kansalaisia kohtaan

Ensinnä on syytä tarkastella, kenellä on oikeus saapua Suomeen. Vastausta voidaan hakea Suomen perustuslaista. Sen mukaan Suomen kansalaista ei saa estää saapumasta maahan, karkottaa maasta eikä vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää johonkin toiseen maahan. Edelleen Suomen perustuslain mukaan ulkomaalaisen oikeudesta tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla.

Perustuslaki siis osoittaa yleisen ohjeen, jonka mukaan valtiolla on velvollisuus päästää maahan omia kansalaisiaan – vieraan valtion kansalaisilla ei tällaista suoraa oikeutta ole, vaan heidän oikeudestaan saapua maahan säädetään laissa erikseen.

Suomen perustuslaissa ihmisyksilöiden suojaksi ja turvaksi säädetyt perusoikeudet palautuvat Suomen solmimiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Suomi on mukana useissa sopimuksissa, jotka turvaavat kenelle tahansa ihmiselle oikeuksia suhteessa siihen valtioon, jonka kansalainen ihminen on sekä myös siihen valtioon, jonka alueella ihminen oleskelee.

Kansainvälisen oikeuden lähtökohta on sama kuin Suomen perustuslaissa: jokaisella valtiolla on suvereeni toimivalta päättää muiden valtioiden kansalaisten maahan tulosta ja maassa oleskelusta. Toisin sanoen yhdelläkään valtiolla ei ole kansainvälisistä sopimuksista seuraavaa velvollisuutta ottaa vastaan valtion alueelle muiden valtioiden kansalaisia, vain oman maan kansalaiselle on jätettävä mahdollisuus saapua omaan kotimaahansa.

Vapaa liikkumisoikeus vain laillisesti oleskelevilla

Seuraavaksi tarkastellaan lyhyesti maahantulon edellytyksiä eräiden merkittävimpien Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten näkökulmasta.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus) on YK:n piirissä hyväksytty sopimus, joka turvaa vapausoikeuksia sekä oikeuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Sopimus on tullut Suomessa voimaan vuonna 1976.

KP-sopimus ei sisällä määräyksiä yksilön oikeudesta saapua toiseen valtioon. Sopimuksen 12 artiklasta on luettavissa, että vapaa oikeus liikkua valtion alueella kuuluu vain niille, jotka oleskelevat valtion alueella laillisesti. KP-sopimus lisäksi turvaa jokaiselle oikeuden, että keneltäkään ei saa mielivaltaisesti kieltää oikeutta tulla omaan maahansa.

Euroopan neuvoston piirissä laadittu Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) on tullut Suomessa voimaan vuonna 1990. KP-sopimuksen tapaan myöskään EIS ei sisällä sopimusartiklaa yleisestä oikeudesta muuttaa toiseen maahan. Vastaavasti sopimus ei turvaa maahanmuuttajalle oikeutta perheenyhdistämiseen.

EIS tosin sisältää kidutuksen kieltoa koskevan lainkohdan. Sopimusta valvova Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) onkin kidutuskiellosta johtanut palautuskieltoa koskevan säännön, joka kieltää henkilön palautuksen maahan, jossa vaarana olisi joutua kidutetuksi tai muuten epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Valtiolla ei ole velvollisuutta myöntää turvapaikkaa

EIT:n vahvistama palauttamiskielto, eli niin sanottu non-refoulement-periaate, on sisällytetty myös Geneven pakolaissopimukseen ja vastaava kielto on Suomen ulkomaalaislaissa.

YK:n piirissä 1950-luvun alussa laadittu Suomea velvoittava Geneven pakolaissopimus sisältää määräyksiä pakolaisena toiseen maahan saapuneen henkilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Sopimus myös määrittelee, kuka henkilö katsotaan pakolaiseksi.

Palauttamiskielto toisaalta antaa selkänojaa turvapaikanhakijalle, toisaalta Geneven sopimuskaan ei sisällä nimenomaista artiklaa, jonka mukaan turvapaikanhakija tulisi päästää valtion alueelle.

On tärkeää huomata, että vaikka Geneven pakolaissopimus antaa oikeuden hakea turvapaikkaa, sopimus ei turvaa kenellekään subjektiivista oikeutta turvapaikan saamiseen, vaan turvapaikan myöntäminen jää jokaisen valtion harkintaan. Edelleen pakolaissopimus ei turvaa subjektiivista oikeutta saada suojelua itse valitsemastaan valtiosta.

Lapsen etu ei ole valttikortti

Suomen vasemmiston poliittisessa retoriikassa nostetaan usein esille käsite nimeltä ”lapsen etu” perusteeksi maahanmuuttopolitiikan löysentämiselle sekä perheenyhdistämisen helpottamiselle.

Tyypillistä on, että poliittisissa puheissa lapsen etua heitellään epämääräisesti ja jäsentymättömästi siten, että epäselväksi jää, miksi lapsen etu velvoittaisi ryhtymään toimenpiteisiin. Lapsen etuun kytkeytyvää puhehöttöä kuultiin paljon edellisessä eduskunnan välikysymyskeskustelussa lokakuussa.

Lapsen etu on YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen (LOS) kulmakivi ja tulkinnallisesti avoin oikeussääntö. Tiivistetysti lapsen etu viittaa perustellusti arvioituun, lapsen kannalta parhaaseen ratkaisuun jossain tietyssä tilanteessa. Lapsen etu on viranomaisia, tuomioistuimia sekä myös lasten vanhempia velvoittava oikeusohje, joka samalla velvoittaa ottamaan lapsen edun ensisijaisesti huomioon päätöksenteossa.

Lapsen edun, kuten minkä tahansa ihmisoikeusvelvoitteen, voi poliittisessa retoriikassa valjastaa perusteeksi maahanmuuttopolitiikan löysentämiselle. Kuitenkin esimerkiksi EIT:n oleskeluluvan myöntämistä koskevassa kysymyksessä I.A.A. ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta EIT lausui, että lapsen etu ei ole näkökohta, joka edellyttää kaikkien niiden lasten maahantulon sallimista, joiden olot olisivat parempia sopimusvaltiossa. Lapsen etu ei siten ole valttikortti, jolla muut näkökohdat päätöksenteossa sivuutettaisiin.

LOS sisältää kirjauksen, jonka mukaan sopimusvaltioilla on velvollisuus edistää ja myötävaikuttaa perheenyhdistämiseen. Sen sijaan LOS ei velvoita kunnioittamaan oikeutta saapua toiseen valtioon.

Oikeuskirjallisuuden mukaan lapsen edun huomioiminen ei myöskään suoraan tarkoita sitä, että lapsen perheenjäsenelle tulisi myöntää oleskelulupa siinäkin tapauksessa, ettei lupaa voida normaalin käytännön mukaisesti myöntää.

Sopimuksia ei tarvitse noudattaa kaikissa tilanteissa

Tarkastellaan vielä lyhyesti kansainvälisten sopimusten velvoittavuutta. Sopimusten voimaansaattamisen perusteista säädetään Suomen perustuslaissa, jonka mukaan valtiosopimuksen ja muun kansainvälisen velvoitteen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan voimaan lailla.

Kansainvälisistä sopimuksista, kuten mistään sopimuksista, ei silti voi johtaa sääntöä, että sopimuksia tulisi kirjaimellisesti noudattaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Yleisen sopimusoikeudellisen periaatteen mukaan sopimuksia voidaan kohtuullistaa jättämällä sopimus tai osa siitä kokonaisuudessaan tai osin vaikutuksetta.

Myös kansainvälisten sopimusten soveltaminen voi loppua tilanteessa, jossa sopimuksen velvoitteiden seuraaminen muodostaisi uhkaa valtion itsemääräämisoikeudelle tai vakaudelle. Esimerkiksi EIS sisältää artiklan, joka mahdollistaa sopimusvelvoitteista poikkeamisen kansallisen hätätilan aikana.

Kansainvälinen sopimusjärjestelmä ei siten estä suvereenia valtiota rajoittamasta ulkomaalaisten maahantuloa varmistaakseen esimerkiksi valtion sisäisen turvallisuuden.